Voimasanoja.fi – Kirjastoista ja digitaalisesta todellisuudesta

Meillä on kirjastojärjestelmä. Kirjastojärjestelmä koostuu tietueista, jotka luodaan luetteloimalla. Luetteloiminen on hienoa ja sitä tehdään tietokoneilla.

Olin itse muutamia vuosia sitten (no okei, kohta 10 vuotta sitten…) harjoittelussa. Tavoitteenani oli saada maistiaiset kaikista kirjaston työtehtävistä. Suunnitelmani toteutuikin hienosti mutta yksi osa-alue tuntui olevan jonkinlaisen muurin takana. Kukaan ei halunnut opettaa minulle luettelointia. Kiire oli ja eihän sitä nyt parissa päivässä ehdi näyttämään. Ihmettelin tätä kovasti. Informaatiotukimusta lukeneena tiesin teoriassa, mitä tietokannat ovat, miten ne rakentuvat ja mikä suhde niillä on tiedonhakuun. Nyt halusin käytännössä nähdä, miten tietokantatyötä tehdään kirjastojärjestelmässä.

Huomasin, että luettelointi on kirjastotyön ja ammattiosaamisen pyhä ydin. Luettelointiosaaminen kuului vain sisäpiirille, johon ei harjoittelijalla ole asiaa.

Loppujen lopuksi eräs määräaikainen nuori työntekijä näytti, mistä on kyse ja opin luetteloimaan monografioita ja jatkuvia julkaisuja noin yhden työpäivän aikana. Luulen, että joku nohevampi olisi oppinut vielä puolta nopeammin. Tärkein oppimani asia oli formaatin ja siihen liittyvän ohjeistuksen käyttö.

Toinen luettelointiin liittyvä myytti on sen kaikkivoipa vaikutus tiedonhankinnan osaamiseen. Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut, ettei ilman luettelointitaitoa voi oppia kunnollisia tiedonhankintataitoja. Sanovat, että kun tietää, mihin kenttään mikäkin tulee, niin sitten osaa tehdä oikeanlaisia hakuja.

En sano, ettei näin voisi olla. Mutta että kategorisestiko se olisi ainoa oikea tie? Ylipäätänsä puhuminen yhdestä ainoasta oikeasta tiestä missään asiassa on hieman arveluttavaa. Mutta jos luetteloinnin syvällisellä osaamisella löytää tiedonhankinnan prosessien ymmärryksen, on se pelkästään hyvä asia.

Mutta se on vain yksi tie.

Informaatioalan opinnot suorittaneilla on yleensä aika syvällinen käsitys siitä, mikä on tietokantojen toimintaidea ja rakenne. Sitä kautta he ymmärtävät haettavuuden ja hakujen tietokantojen toiminnan kokonaisvaltaisesti tiedonhakijan näkökulmasta. Tällä taustalla luetteloinnin opettelemisen tulisi olla aika yksinkertainen tehtävä – koulutuksen tuoman ymmärryksen kautta.

Nuorissa on myös tulevaisuus. Yleensä tietoyhteiskunnan kasvattama nuori ymmärtää tiedonhankinnan sisäsyntyisesti osaksi arkielämää. Usein nuoret ovat myös harrastavaisia ja innokkaita netissä roikkujia. Oikeanlainen innostuneisuus ja harrastuneisuus on tie ennakkoluulottomaan tiedonhankintaan. Toki Google-sukupolvella on myös taakkansa ja esimerkiksi löydetyn tiedon arvioinnissa ollaan välillä aika suoraviivaisia ja jopa sinisilmäisiä.

Mutta se luettelointi – ei ole kauaakaan, kun vielä kuuli sen olevan kirjastoammatin ydinosaamista.

Se, että tuotetaan metadataa ja ymmärretään sitä, on osa kirjastoammatin ydintä, mutta erityisesti nykyään se on vain osa sitä. Ja tietoyhteiskunnan mannerlaattojen nykyvauhdin tietäen, tilanne voi muuttua hyvinkin nopeasti. Juuri siksi ymmärrys on tärkeämpää kuin vaikkapa tiettyyn formaattiin tai ohjelmistoon sidottu osaaminen. Ymmärrystä on sitä paitsi vaikeampaa ulkoistaa kuin tuottamista.

Voisiko vaikkapa ymmärrykseen perustuvien palvelujen tuottaminen olla se uusi ydin?

AnttiV

Jo ammoin huomattiin, että kirjojen ilo, hyöty ja vaikuttavuus piilevät niiden löydettävyydessä. Kirjat kerävät mieluummin lukijan katseita kuin pölyä. Näin sitten päättivät, että kirjan olemassaoloa tulee kunnioittaa ikuistamalla siitä pieni tarina pienelle paperinpalaselle, pahville tai muulle tallennusalustalle. Eräänä historian hetkenä insinöörien ja filosofien kielet kohtasivat ja tämän epätodennäköisen mutta kauniin tapauksen seurauksena syntyi meille muistiorganisaattoreille niin rakas käsite metadata.

Tarina ei ole ehkä noin yksioikoinen tai edes tosi. Mutta ajatus on kaunis ja asia tärkeä. Ja asian todenperäisyyttä ei voi koskaan täysin kiistää vain sillä perusteella, että se on omien ajausteni luomus.

Totuutta kohti pyrkien kuitenkin rohkenen väittää, että on olemassa kirjastotietokantoja. Metadata asuu niissä. Metadata on kuin yhtä tuhamainen kuin vanhempansa kirja – sekin tahtoo oikeutuksen olemassaolollensa käytön kautta. Kyllä ei ole se metadatatietue onnellinen, johon ei haun hakua ikinä ole kohdistunut, tarvetta ilmennyt saati sitten asiakastietueen asiakastietuetta jälkeään jättämättä. Tyhjä taulu saa ihan oman merkityksnsä anonyymien tietueiden yksinäisessä virtuaalimaailmassa. Siinä ei paljon lohduta, jos jokin kokoelma-ajo on muuttanut jonkin indikaattorin formaatin vaihtuessa Joensuussa 2001.

Ihmisen kosketus tekee metadatan onnelliseksi.

Mutta mitä ihmisen on tehtävä, jotta pääsee kosketuksiin metadatan kanssa? Ihmisen ja kirjaston luoman metadatan välissä on kirjastojäjestelmä. Kuinka ystävällisiä nämä järjestelmät ovat käyttäjälleen? Eivät kovin. Kirjastot ovat täynnä ihmisiää, jotka opettavat toisia ihmisiä kommunikoimaan näiden järjestelien kanssa. Ja tottahan opettavat – pitäähän kansalaisten jotenkin päästä yhteyteen metadadan kanssa.

Jo aikaa sitten kirjastopäät on lyöty yhteen, jotta järjestelmiä ei tarvitsisi kouluttaa vaan ne olisivat itsestäänselvän helppokäytöisiä – intuitiivisia ihan. Veronmaksajille tiedoksi, että nämä tiedon valtateiden rakennustyöt eivät kustannuksiltaan ole mitenkään vähäpätöisiä. Julkiset valtatiet eivät synny käden käänteessä vaan projektit ovat vuosien mittaisia ja sivutuotteenaan valtavasti byrokratiaa synnyttäviä.

Pitkän prosessin jälkeen saattaa usein käydä niin, että syntyy jotain, mitä ei kuitenkaan käytetä eikä valitusoikeuttakaan ole. Syntyy jotain, mikä on erillään kansalaisen arkipäivän tiedonhankinnan kontekstista. Olkoon se arkipäivä rakettitiedettä, aivokirurgiaa, kiinnostusta kioskikirjallisuuteen, keittokirjojen kaipuuta, poliittista poleemisuutta, ekologista eettisyyttä, nuorkirjastolaisuutta, päämäärätöntä verkkovaellusta, muuta perushengailua tai somettamista.

Kansalaisen kokemus nykypäivän tietoympäristöstä asettaa tietoyhteiskuntaoletuksen. Tätä oletusta kantava kansalainen hämmentyy kohdatessaan kirjastojärjestelmän – vanhan tai viimeisen päälle kansallisella tasolla vuositolkulla viilatun uuden. Täällähän ei mikään toimi niinkuin muualla! Kuinka monta valintaa minun oikein pitää tehdä, että pääsen tekemään hakuja!? Kansalainen menee toisaalle eikä ehkä konsaan palaa.

Entä jos kirjasto olisi myös siellä muualla ja ehkä nimenomaan siellä muualla? Miksi kirjastoaineisto ei löydy sieltä, missä kansalainen muutenkin toimii? Miksi kirjasto ei tarjoa arvokasta metadataansa sellaisten toimijoiden käyttöön, joilla on käytössää kaikki maailman raha ja parhaimmat käytettävyysasiantuntijat?

Sitten voitaisiin lopettaa tämä säätäminen kirjastojärjestelmien kanssa.

Sitten se jonkun kirjastoammattilaisen suurella rakkaudella synnyttämä metadatatietue saattaisi vihdoin löytää käyttäjänsä.

Ei niitä tietueita tietokantoja varten naputella.

AnttiV

Luettelointityö vaatii tarkkuutta. Aivan omanlaistaan ihmistyyppiä jopa, henkilöä, joka on mieltynyt tähän yksityiskohtien taiteeseen. Luettelointi vaatii ripeyttä, täsmällisyyttä ja pikkutarkkuutta, jollaiseen esimerkiksi allekirjoittanut ei koskaan kunnolla taipuisi. Yritetty on.

Eräpäivä!-teoksenkin kirjastoammattilaiset ovat luetteloineet ripeästi:

Ja kopioluetteloineet vielä ripeämmin:

Me kirjan kirjoittajat ja toimittajat emme ole täysin varmoja, haluaako kirjallisuudentutkija Tintti Klapuri välttämättä jakaa kunniaa lopputuotteesta kanssamme. Siksi hänen nimensä kannattaa kenties tietueesta teoksen tekijätiedoista poistaa.

Toivottavasti joku tunnustaa ja korjaa pikku fiban pian, ettei kirjoittajien tarvitse epäillä ketään sabotaasista tämän koko kentän vakiintunutta kaanonia uhmaavan tekstimme edessä.

Macelle kiitos tarkkasilmäisyydestä.

/Veera