Voimasanoja.fi – Kirjastoista ja digitaalisesta todellisuudesta

Oulussa ovat yhdistämässä kirjastoalan koulutusta laajempiin kokonaisuuksiin ja Turussa kokonaan lopettamassa koulutusalan käytännössä kokonaan. Tämä on aiheuttanut luonnollisesti paljon huolta, harmia ja kysymyksiä. Miten käy kirjastoalan koulutuksen ja mistä nyt osaajia Suomen kirjastoihin? Äimistelläänpä ihan oikeutetusti sitäkin, miten vastataan yleisten kirjastojen kelpoisuusvaatimusten asettamaan velvoitukseen.  Jotkut piirit ovat tilanteesta saaneet lyömäaseen jopa yliopistollisen koulutuksen oppisisältöjä vastaan ja peräänkuuluttavat nyt kirjasto-oppia takaisin informaatiotutkimukseen.

Se mitä itse haluaisin tietää, on villakoiran ydin ja siellä vaikuttavat intressit. Ammattikorkeakoulut ovat ajautuneet kylmän reaalimaailman pudotuspeliin, jossa jäljelle jää epäilemättä vain elinkelpoisimmat yksiköt. Kuluneen sananparren mukaisesti ”follow the money”, eli rahaa seuraamalla saatamme löytää vastauksia.

Kirjastoalan koulutus ei siis ole ammattikorkeakouluille riittävän hyvä bisnes. Se ei ole sitä, vaikka kelpoisuusvaatimusjärjestelmä takaisikin vakaan kysynnän ja stabiilin kassavirran. Se ei ole sitä, vaikka OKM onkin pyrkinyt takaamaan koulutettujen kirjastoammattilaisten saatavuuden. Muut koulutusalat ovat siltikin osoittautuneet vielä paremmiksi tulonlähteiksi. Siltä ainakin vaikuttaa.

Se, mitä todella haluaisin tietää, miksi kirjastoalan koulutus on niin huono tuote, että siitä kannattaa luopua?

Turussakin varmasti ovat tietoisia siitä, että yhteiskunta ja kansalainen tarvitsevat osaavia kirjastoammattilaisia. Ammattikorkeakoulujen prioriteettina on kuitenkin pysyä pystyssä ja tehdä tulosta. Missä siis vika? En hakisi sitä välttämättä pelkästään AMK:n suunnasta.

Onko jossain parempia lobbareita paremmilla paikoilla kuin meillä on?  Virtaako jossain sellaista rahaa, jonka AMK:t olettavat virtaavan pusseihinsa nyt suunniteltujen linjausten seurauksena?

Mitä muuta tästä pitäisi ajatella?

AnttiV

Kirjastoalan työmarkkinoilla on kolme osapuolta. On taitajia, jotka kantavat koulutusta, kokemusta, taitoja, omaksumiskykyä, reagointikykyjä ja oman itsensä markkinointia. Lisäksi on ahjoja, jotka kantavat oppia, opettajia, koulutusohjelmia, tutkimukseen nojautuvia oppisisältöjä, tutkintoja ja oppiarvoja. Kolmantena pyörii sorvi, joka hyödyntää kahta edellistä tuottaakseen kansalaiselle palveluja ja taatakseen tälle perusoikeutta tietoon.

Kolmiyhteyden yllä on yksi – kansalainen.

Näitä kolme työmarkkinamyllyn tahoa yhdistää vastuu kansalaiselle mutta jokaisella on myös oma vastuunsa myllyn toimivuudesta. Korostettakoon tässä sanaa vastuu – oikeuksien, vaatimusten, velvollisuuksien, järjestelmien, instituutioiden, henkilöstöjen, järjestäytymisen, OKM:n ja muunkin olevaisen kustannuksella.

Kouluttavien opinahjojen vastuulla on tuottaa sellaista opetusta, jonka tuotteena valmistuvilla yksilöillä on mahdollisimman paljon ja laaja-alaista relevanssia työmarkkinoiden kannalta. Relevanssi näyttäytyy osaamisena, jolla on merkitystä rekrytoivien organisaatioiden, laajemmin yhteiskunnan ja lopulta kansalaisen kannalta. Tähän vastuuseen kuuluu kouluttavien organisaatioiden asiantuntijuuden ylläpito eli toimintaympäristössä tapahtuvien muutosten seuranta. Tämä ajatus lienee kirjattuna jokaisen ahjon strategiapapereihin.

Viime viikkoina olemme saaneet lukea uutisia Turun suunnalta siitä, miten paikallinen ahjo suorastaan luopuu alamme ammattilaisten kouluttamisesta. Kirjastoasetuksesta ja OKM:n ohjeistuksista huolimatta kyseinen ahjo on linjaamassa toimintaansa liiketaloudellisin periaattein. Olisi luullut, että kelpoisuusvaatimusten olemassaolo takaisi kirjastokoulutustuotteelle stabiilit markkinat, kysynnän ja tasaisen kassavirran. Nähtäväksi jää, ehtikö kirjastoammattilaisten lobbauskoneisto ajoissa liikkeelle.

Taitajan vastuulla taas on muodostaa avuistaan paketti, joka vastaa mahdollisimman hyvin työmarkkinoiden vaatimuksia ja tapauskohtaisesti markkinoida paketin sisältö oikealla tavalla kulloisenkin työtehtävän vaatimusten kannalta. Tämä tarkoittaa mm. sitä, että taitajan on osattava perustella omaamansa koulutuksen relevanssi työtehtävän sisällön kannalta. Edes maistereille kun ei ole ollut automaattisia työllistymisputkia enää vuosikymmeniin. Eikä sellaisia toivottavasti enää luodakaan. Kansalainen tarvitsee taitavaa kirjastopalvelua ja sisältöjä, ei muodollisesti päteviä kuoria.

Taitajan vastuulla on lisäksi pitää yllä työmarkkinarelevanssiaan sekä sorvin ääressä että sorvien välisissä suvannoissa. Osaaminen ei saisi erikoistua ja sitoutua liikaa tiettyyn prosessiin tai organisaatioon. Mitä enemmän näin käy, sitä vähemmän osaamisella on relevanssia oman organisaation ulkopuolella ja sitä vähemmän osaamisesta on hyötyä muille kuin omalle organisaatiolle – tai esimerkiksi kansalaiselle. Luvatkaamme keskustella tästä peilikuvamme kanssa aamuin illoin.

Rekrytoivan organisaation vastuu on selkeä mutta yksinkertainen. Organisaation perustehtävä määräytyy kirjastoalalla tiedon tarvitsijan eli kansalaisen oikeudessa tietoon. Kirjaston jokaisen prosessin tulee tukea perustehtävää ja jokainen työtehtävä tulee voida johtaa perustehtävään. Näin ollen määräytyvät myös tehtävien sisällöt ja niihin liittyvän osaamisen vaatimus, jotka edelleen kirjataan työnkuvaksi. Ainoastaan työnkuvan ja siihen kirjattujen osaamisvaatimusten perusteella pitäisi voida määritellä vaatimus jollekin tietylle koulutukselle tai yksilöidyille taidoille. Kansalainen tarvitsee asiantuntijuutta, ei pätevyysvaatimuksia.

Antti V.

Kirjastoala, osaaminen ja koulutus. Siinä kuumaa perunaa koko lautasellinen. Kovin paljon on vettä virrannut useissakin maailman joissa, kun koulutuksen ja kirjastojen osaamistarpeiden yhteyttä on pähkäilty. Toistuvasti epäillään, että koulutetaan väärin ja vääränlaisia osaajia. Vähän väliä ollaan mieltä, että tarvittaisiin enemmän täsmäkoulutusta kirjastojen tarpeisiin. Aivan yhtenään kuulee, että ilman päteveyysvaatimuksia kirjastot täyttyisivät kaiken maailman tallaajista, joilla ei ole tuon taivaallista käsitystä kirjaston olemuksesta.  Viimeisin kohta kielii oman ammattimme vielä kehittyvästä omanarvontunnosta.

Lähtökohtana on, ettei ole väärää koulutusta. On vain osaamista ja työmarkkina-arvoa lisääviä tekijöitä, joista yksi on taustakoulutus. Voi sanoa, että työnhakijalla, kouluttavalla organisaatiolla ja rekrytoivalla organisaatiolla on kaikilla oma vastuunsa tämän paletin pyörittämisessä. Osapuolten ei pidä piiloutuman rakenteiden taakse vastuuta ulkoistaen.

Työnhakijan vastuulla on markkinoida omaa osaamistaan ja työmarkkina-arvoaan. Työssäoloaikana työmarkkina-arvo (ts. osaamisen relevanssi muun yhteiskunnan näkökulmasta) joko lisääntyy tai vähenee. Kaikkien osapuolten kannalta on aina parempi, jos käyrä on nouseva.

Rekrytoiva organisaatio määrittelee jokaisen tehtävänkuvan erikseen niin, että se palvelee suoraan tai välillisesti kirjaston perustehtävää, jonka tarkoituksena on turvata kansalaisen perusoikeudet. Työnkuvan ja perusoikeuksien välillä on oltava yhteys!

Kouluttavan organisaation tehtäväksi jää tuottaa koulutusta, jolla on relevanssia sekä työnhakijoiden että rekrytoivien organisaatioiden tehtävien kannalta – tai laajemmin koko yhteiskunnan kannalta.

Kysymys kuuluukin, kuinka hyvin työmarkkinoiden säätely (kelpoisuus/pätevyysvaatimukset) sopii tähän kuvioon? Voisiko työmarkkinoita avata ja säätelyä purkaa entisestään? Mitä tapahtuisi?

Antti V.