Voimasanoja.fi – Kirjastoista ja digitaalisesta todellisuudesta

Kirjasto on yhteiskuntasopimus, jonka tarkoitus on taata ihmisten yhdenvertaisuus suhteessa tietoon. Kyse ei ole kokoelmista, kirjastotiloista tai tiedon säilyttämisestä vaan tiedon saatavuudesta ja yhdenvertaisuudesta. Kuten IFLA:n presidentti Ingrid Parent maaliskuisella  vierailullaan totesi, ”it’s all about access”.

Kirjasto on poliittinen valinta. Kirjaston ei todennäköisesti annettaisi syntyä tähän maailmaan. Olisihan se vastoin vapaan kilpailun periaatteita ja markkinatalouden pelisääntöjä. Tieto on rahaa ja ilmaiset kirjastot kommunismia vallan.

Vaan kansalaisen ja yhdenvertaisuuden asiallahan me olemme ja siihen tarttukaamme yhä tiukemmin.  Yhdenvertaisuudessa piilee kirjaston ylivoimaisesti tärkein kilpailuetu.

Vaan onko kirjaston sisällä yhdenvertaista? Syrjitäänkö meillä? Ovatko rekrytoinnit tasapuolisia? Toteutuuko oikeudenmukaisuus palkkauksessa? Mitä on oikeudenmukaisuus ja kuka sen määrittelee?  Mikä on oikein? Mikä on väärin?

Työpaikalla jokaista yksilöä on kohdeltava yhdenvertaisesti.

Esimerkiksi rekrytoitaessa olisi suotavaa, että jokaista hakijaa kohdeltaisiin lähtökohtaisesti yksilöinä ja kaikkia pelisääntöjä sovellettaisiin heihin yhdenvertaisesti. Tämä tarkoittaisi hyvin pitkälti anonymiteettiä. Kaikki hakemukset pitäisi käsitellä nimettöminä ja henkilötunnuksettomina. Hakijat arvioitaisiin pelkästään hakemuksen ja siinä kuvatun soveltuvuuden perusteella.  Myös päätöstä tehtäessä olisi perusteluissa mahdollisimman paljon nojauduttava tähän anonyymiin tietoon. Toki haastattelulla on usein suuri merkitys, mutta silloinkin kuuluu esihenkilötyötä tekevien vastuuseen kohdella hakijoita yhdenvertaisesti. Tehtävän kannalta paras yksilö valitaan.

Palkkauksessa taasen olisi kohdeltava yksilöitä yhdenvertaisesti heidän toimenkuviensa vaativuuden kautta. Koulutus, kokemus ja nimike ovat irrelevantteja asioita tehtävän sisältöön ja vaativuuteen verrattuna. Palkkauksen yhdenvertaisuus alkaisi toteutua sillä hetkellä, kun erilaisissa palkkataulukoissa tai vaativuustaulukoissa ei mainittaisi mitään koulutuksesta tai nimikkeistä sekä lisäksi organisaatiot luopuisivat näiden rakenteiden ylläpitämisestä myös käytännössä.

Tämä ei missään nimessä tarkoita sitä, että esimerkiksi koulutus menettäisi merkityksensä. Päinvastoin. Yhdenvertaisen kohtelun maailmassa jokainen tehtävä arvioitaisiin erikseen ja näin myös koulutuksen soveltuvuus kyseiseen työtehtävään pitäisi perustella jokaisen tehtävän kohdalla erikseen.

Kansalaista ei kiinnosta kirjastoammattilaisen henkilötunnuksen alku- eikä loppuosa. Kansalaista ei kiinnosta titteli tai koulutus. Kansalaista kiinnostaa osaaminen, palvelu ja siitä kumpuava hyöty itselle.

Kansalaista kiinnostaa pääsy tietoon ja ratkaisuihin.

Antti V.

Siviilipalvelusmiehet eli sivarit ovat ylen mainiota porukkaa. Usein sivarit ovat koko kirjaston henkilöstön koulutetuimmassa, osaavimmassa, innovatiivisimmassa ja ahkerimmassa kolmanneksessa. Sivareilla on usein sellaista osaamista, jota kirjastoissa voidaan vain haaveilla. Legendat kirjastojärjestelmätasolla suvereenisti operoivista koodivelhoista kiertävät kirjastomaailmassa. Nämä legendat kertovat myös äärettömästä nohevuudesta, joka on koodannut kokonaisia tietokantoja, niihin liittyviä käyttöliittymiä, pitänyt pystyssä tietopalvelua, tarjonnut asiakkaille palvelua kaikilla Baabelin kielillä ja järjestänyt koko kirjaston IT-infran kuntoon samalla asiantuntevaa käyttäjätukea tarjoten.

Kaiken lisäksi sivarit ovat usein omilla aivoilla ajattelevia, oma-aloitteisia ihmisiä, joiden kanssa syntyy mielenkiintoisia keskusteluja aiheesta kuin aiheesta ja joilta saa jatkuvasti rakentavia kehitysehdotuksia koskien palveluita ja kirjaston sisäisiä prosesseja. Moni teistä lukijoista on lisäksi päätynyt kirjastoalalle siviilipalveluksen kautta, mikä on koko alan kannalta pelkkää voittoa ja mahdollisimman onnistunutta henkilöstöpolitiikkaa.

Kaiken kaikkiaan sivareista on lähes yksinomaan hyvää sanottavaa.

Mutta.

Yllä kuvattu on ansa, johon kirjastot ja epäilemättä monet muutkin julkisrahoitteiset toimijat ovat langenneet. Legendan kääntöpuoli on pakkotyöjakson päätyttyä ulos marssiva avainosaaminen ja hiljainen tieto. Kuka enää osaa tehdä sivarin koodaamalle hienolle järjestelmälle yhtään mitään, kun alkuperäinen koodaaja on jo kaukana taivaanrannan takana? Mitä eteen, kun asiakkaat ovat vuoden aikana tottuneet saamaan venäjän tai baskin kielillä palvelua, eikä kirjasto yhtäkkiä sitä enää tarjoakaan?

Onko kirjaston ylipäätään mieltä rakentaa peruspalveluitaan lähtökohtaisesti väliaikaisen, ei-ammatillisen ja usein myös työelämään kokemattoman työvoiman varaan?

Tästä seuraa parikin isoa ongelmaa. Edellä mainitun jatkuvuuden puutteen lisäksi sivareiden käyttö vääristää kirjaston budjetin. Jos kirjaston peruspalvelut pyörivät puoli-ilmaisten (tiedetään, sivareista on omat kulunsa) väliaikaistyöläisten varassa, ei rahahanojen varteen koskaan välity todellista tietoa kirjaston resurssien tarpeesta.

Jokainen vallankahvoja käsittelevä  kirjastopäällikkö voi nyt tehdä tykönään ajatuskokeen: pyörisikö kirjastoni ilman sivareita?

Toisaalta kansalainen kohtaa rajapinnassa sivarin kirjaston koulutetun ammattilaisen sijasta. Tämä siksi, koska ”asiakaspalveluunhan nyt pystyy kuka tahansa”. Ihan ottamatta kantaa siihen, että sivarit voivat parhaimmillaan olla aivan huippuja asiakaspalvelussa tai siihen, että koko järjestelmän luonteesta johtuen sivarin motivaation ei automaattisesti voi olettaa olevan ihan samaa luokkaa kuin palkkatyöläisen, olisi kansalaisen kannalta suotavaa, että häntä palvelisi kirjastotyöhön hakeutunut ja siihen mahdollisesti kouluttautunut kokenut ammattilainen.

Palaamme jälleen kirjastotyön arvostukseen. Mitä voi olettaa esimerkiksi silloin, jos kirjaston näkyvintä palvelua asiakasrajapinnassa hoidetaan muiden kuin kirjastoammatillisten ihmisten voimin? Ilkeämielisesti voisi vetää sellaisenkin johtopäätöksen, ettemme arvosta ammattiamme emmekä asiakkaitamme riittävästi.

Antti V.