Voimasanoja.fi – Kirjastoista ja digitaalisesta todellisuudesta

Meillä on kirjastojärjestelmä. Kirjastojärjestelmä koostuu tietueista, jotka luodaan luetteloimalla. Luetteloiminen on hienoa ja sitä tehdään tietokoneilla.

Olin itse muutamia vuosia sitten (no okei, kohta 10 vuotta sitten…) harjoittelussa. Tavoitteenani oli saada maistiaiset kaikista kirjaston työtehtävistä. Suunnitelmani toteutuikin hienosti mutta yksi osa-alue tuntui olevan jonkinlaisen muurin takana. Kukaan ei halunnut opettaa minulle luettelointia. Kiire oli ja eihän sitä nyt parissa päivässä ehdi näyttämään. Ihmettelin tätä kovasti. Informaatiotukimusta lukeneena tiesin teoriassa, mitä tietokannat ovat, miten ne rakentuvat ja mikä suhde niillä on tiedonhakuun. Nyt halusin käytännössä nähdä, miten tietokantatyötä tehdään kirjastojärjestelmässä.

Huomasin, että luettelointi on kirjastotyön ja ammattiosaamisen pyhä ydin. Luettelointiosaaminen kuului vain sisäpiirille, johon ei harjoittelijalla ole asiaa.

Loppujen lopuksi eräs määräaikainen nuori työntekijä näytti, mistä on kyse ja opin luetteloimaan monografioita ja jatkuvia julkaisuja noin yhden työpäivän aikana. Luulen, että joku nohevampi olisi oppinut vielä puolta nopeammin. Tärkein oppimani asia oli formaatin ja siihen liittyvän ohjeistuksen käyttö.

Toinen luettelointiin liittyvä myytti on sen kaikkivoipa vaikutus tiedonhankinnan osaamiseen. Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut, ettei ilman luettelointitaitoa voi oppia kunnollisia tiedonhankintataitoja. Sanovat, että kun tietää, mihin kenttään mikäkin tulee, niin sitten osaa tehdä oikeanlaisia hakuja.

En sano, ettei näin voisi olla. Mutta että kategorisestiko se olisi ainoa oikea tie? Ylipäätänsä puhuminen yhdestä ainoasta oikeasta tiestä missään asiassa on hieman arveluttavaa. Mutta jos luetteloinnin syvällisellä osaamisella löytää tiedonhankinnan prosessien ymmärryksen, on se pelkästään hyvä asia.

Mutta se on vain yksi tie.

Informaatioalan opinnot suorittaneilla on yleensä aika syvällinen käsitys siitä, mikä on tietokantojen toimintaidea ja rakenne. Sitä kautta he ymmärtävät haettavuuden ja hakujen tietokantojen toiminnan kokonaisvaltaisesti tiedonhakijan näkökulmasta. Tällä taustalla luetteloinnin opettelemisen tulisi olla aika yksinkertainen tehtävä – koulutuksen tuoman ymmärryksen kautta.

Nuorissa on myös tulevaisuus. Yleensä tietoyhteiskunnan kasvattama nuori ymmärtää tiedonhankinnan sisäsyntyisesti osaksi arkielämää. Usein nuoret ovat myös harrastavaisia ja innokkaita netissä roikkujia. Oikeanlainen innostuneisuus ja harrastuneisuus on tie ennakkoluulottomaan tiedonhankintaan. Toki Google-sukupolvella on myös taakkansa ja esimerkiksi löydetyn tiedon arvioinnissa ollaan välillä aika suoraviivaisia ja jopa sinisilmäisiä.

Mutta se luettelointi – ei ole kauaakaan, kun vielä kuuli sen olevan kirjastoammatin ydinosaamista.

Se, että tuotetaan metadataa ja ymmärretään sitä, on osa kirjastoammatin ydintä, mutta erityisesti nykyään se on vain osa sitä. Ja tietoyhteiskunnan mannerlaattojen nykyvauhdin tietäen, tilanne voi muuttua hyvinkin nopeasti. Juuri siksi ymmärrys on tärkeämpää kuin vaikkapa tiettyyn formaattiin tai ohjelmistoon sidottu osaaminen. Ymmärrystä on sitä paitsi vaikeampaa ulkoistaa kuin tuottamista.

Voisiko vaikkapa ymmärrykseen perustuvien palvelujen tuottaminen olla se uusi ydin?

AnttiV

Kyllä nyt keisarillisella yliopistolla pitää kaksi kirjastoa olla. Mielellään kaksi mahdollisimman isoa, joista toinen vielä koko suurruhtinaskunnan aluetta hallitseva. Ei sen niin väliä, että osa toiminnoista on vielä päällekkäistä tai kaksinkertaista. Hallintoa toki ainakin on kahden kodin tarpeiksi.

Helsingin yliopistossa toimii kaksi maamme oloissa suurta kirjasto-organisaatiota. Sekä henkilöstömäärältään että budjetiltaan sekä Helsingin yliopiston kirjasto että Kansalliskirjasto ovat ihan kärkipäätä molemmat.

Eipä tässä vielä mitään. Kansalaisen kannalta on aivan yhdentekevää, missä organisaatiossa jokin kirjasto toimii ja miltä momentilta sen rahavirrat kulkeutuvat kohteeseen.

Kansalainen saattaisi kysyä, onko todellakin mielekästä, että samassa organisaatiossa toimii kaksi täysimittaista kirjaston hallintoa, joiden molempien huipulla kaksi ylikirjastonhoitajaa.

Valistunein sisäpiirikansalainen saattaisi myös kysyä, onko ihan ookoo, että koko kirjastoverkkoa palvelemaan tarkoitettu organisaatio toimii yhden asiakasorganisaationsa alaisuudessa. Kysyä voisi myös, miksi osa kansallisen tason toimijan palveluista on suunnattu vain yhdelle asiakkaalle?

No keisari ja suuriruhtinaat ovat tulleet tulokseen, että minkään ei pidä muuttuman ja kansalaisen tulee päänsä painaen tyytyä siihen, että kansallinen toimija operoi paikallisen toimijan alaisuudessa. Olihan se toisaalta hyvä, ettei tarvinnut ruveta kiistelemään kansan omistuksessa olevien inkunaabeleiden ja patsaiden omistusoikeuksista.

Mutta se hallinto. Aina huudetaan, että hallintoa pitäisi keventää. Hallinto ei koskaan kevene.  Hallinto kasvattaa itseään niin kauan, kunnes ei ole mitään muuta kuin hallinto. Hallinto haluaa aina uusia instrumentteja, joilla seurata ja hallita. Ja uusien instrumenttien myötä tarvitaan lisää hallintoa.

Nyt kun pikkulintujen kertomusten mukaan toinen Helsingin yliopiston kirjastoista hakee itselleen uutta ylintä kirjastonhoitajaa, olisi raikas tuhannen taalan paikka hieman leikkiä ajatuksilla. Entä jos keisarillisessa yliopistossa olisikin vain yksi ylimmäinen kirjastopositio? Pärjättäisiinköhän yhdellä? Pätevää toiminnallista johtoa ja hallintoa molemmissa on kuitenkin riittämiin. Voitaisiin kehittää sille uudelle positiolle jokin titteli, jossa olisi riittävästi glooriaa ja kalskahdusta. Yliopistot ovat aina olleet hyviä hienojen pseudoantiikkisten titteleiden lanseeraamisessa.

Miten olisi Helsingin yliopisto? Yhdistäisitkö kaksi ylikirjastonhoitajaa yhdeksi?

AnttiV

Kun joitakin vuosia sitten astuin alalle, kuulin puhuttavan mystisistä Triangelipäivistä. Se puhe kuulosti hienolta, tekniseltä ja ammattimaiselta. Sain käsityksen, että siellä verkkopalveluihmiset ja muut teknisesti orientoituneet kirjastonörtit puuhastelevat ja innovoivat uusia hienoja ATK-systeemeitä kirjastoalalle. Viimeistään kun alettiin puhua Kirjastoverkkopäivistä, olin varma, että siellä ne verkkovelhot lyövät päitänsä yhteen ja luovat uutta. Oma kompetenssini ei ole IT-puolella, joten olen sen jättänyt osaaville ja orientoituneille. Kunnioitukseni on mitä syvin niitä kohtaan, jotka sekä osaavat että kiinnostuvat koodeista, alustoista, konversioista, tauluista, ajoista, kielistä ja kaikesta siitä puukottamisesta.

Mutta kuinka ollakaan. Eivätpä ne kirjastoverkkopäivät olleetkaan ihan sitä mitä luulin. Toki siellä kokoontuu paljon alan viisautta ja suuria ajatuksia verkon syövereistä esitetään. Mutta ihmeen perinteistä touhustelua se kuulemma on. Itsehän en toki ole paikalla konsaan ollut – luulinhan koko homman olevan muiden heiniä. Pitäisi varmaankin korjata erhe ja joskus uskaltautua paikanpäälle.

Miten siis olisi? Olisiko syytä kehittää maan johtaville kirjastonörteille omia säännöllisiä työpajoja? Aikaa ei tuhlattaisi omien projektien esittelyihin vaan luotaisiin saman tien yhdessä jotain uutta. Miksei vaikka seuraavien Kirjastopäivien yhteydessä voisi muun ohjelman rinnalla kulkea työpaja, joka sitten päätöstilaisuudessa lanseeraisi työn tulokset? Ainoa sääntö olisi, että syntyvän kilkkeen tulisi hyödyttää mahdollisimman laajasti koko kirjastoverkkoa kansallisella tasolla.

Kansallinen taso mainittu. Kansallisen Tason Toimijan tiedusteluorganisaation koneilla punaiset alertit liehuvat jo. “Voisiko tämän hankkeistaa? Meillä olisi rahoittajakin valmiina. Yhteydet TEKES:iin, ministeriöön ja oikeisiin virkamiehiin kuosissa. Antakaa meille 4-5 vuotta aikaa ja teillä on kaikenkattava sateenvarjojärjestelmä….”

Eli ei. Maailmaa ei tarvitse taaskaan yrittää saada valmiiksi. Ei välttämättä edes pientä osaa siitä. Yhtään paperia ei tarvitse aiheesta kirjoittaa. Riittää, kun vaikka kolmekin suomalaista koodipäätä saa hauskan härpäkkeen, josta vaahdota virtuaalisesti ja nopeuttaa omaa työtään ainakin nimellisesti.

Tärkeintä on kokeilla kaikkea.

AnttiV

Markkinointi on tärkeää, ehkä jopa kaikki. Markkinointi on yhdenlaista viestintää ja viestintä se vasta onkin kaikki. Jokaisen kirjaston, jokaisen kirjastoammattilaisen, jokaisen kirjastojohtajan, johtoryhmän, hallituksen, neuvottelukunnan tai muun hallintohimmelin olisi tiedostettava, että kaikki toiminta ja pelkkä olemassaolo on viesti.

Viestimme ja markkinoimme siis tiedostamatta ja alati.

Kaiken tämän lisäksi meillä kuitenkin on markkinointi- ja viestintästrategiat ja viljalti ihmisiä näitä toteuttamaan – viestintäsuunnittelijoita, tiedottajia, yhdyshenkilöitä, markkinointisuunnittelijoita ja muita attaseoita.

Nämä ihmiset viestivät ja markkinoivat kovasti. Hyvä niin.

Mutta olisiko kuitenkin tärkeämpää pohtia, minkälaista viestiä kirjasto antaa toiminnallaan? Jos kirjaston aukioloajat supistuvat, sivukirjasto lakkautetaan, kokoelmista karsitaan tai palveluita muuten heikennetään, ei tätä viestiä millään parempaan käännetä ja kauniiksi kiilloteta.

Hyvä palvelu on hyvää markkinointia mutta parasta markkinointia on yhteistyö. Ainoastaan antautumalla yhteistyöhön muiden toimijoiden kanssa, nämä muut toimijat havaitsevat kirjaston osaamisen ja lisäarvon.

Aiemminkin olen aiheesta pauhannut. Toisinaan ja joskus jopa alati kuitenkin hiipii tajuntaan, että mättää. Ja mättää juuri siinä, ettemme ymmärrä viestivämme koko ajan ja joka solullamme.

Johtaja viestii alaiselleen jokaisella julkisella arvonannolla ja muka-inhimillisellä tiuskahduksella. Työtoveri viestii toiselle jokaisella pyyteettömyydellä ja nihkeydellä. Kirjasto viestii jokaisella poistolla, kirjavinkkausvalinnalla, resurssivalituksella, hakukonevähätellyllä, rekrytoinnilla, kirjaston tilan ideologisesti värittyneellä vuokraajalla, aukiolomuutoksella, kuihtuneella kasvilla, kohtaavalla katseella, kiireettömyydellä, tasapuolisuudella, repsotuksella, puhtaalla paidalla, ylempää toiseutta representoivalla ironialla, väsyneellä sarkasmilla ja iloisella kiitoksella.

AnttiV

Jo ammoin huomattiin, että kirjojen ilo, hyöty ja vaikuttavuus piilevät niiden löydettävyydessä. Kirjat kerävät mieluummin lukijan katseita kuin pölyä. Näin sitten päättivät, että kirjan olemassaoloa tulee kunnioittaa ikuistamalla siitä pieni tarina pienelle paperinpalaselle, pahville tai muulle tallennusalustalle. Eräänä historian hetkenä insinöörien ja filosofien kielet kohtasivat ja tämän epätodennäköisen mutta kauniin tapauksen seurauksena syntyi meille muistiorganisaattoreille niin rakas käsite metadata.

Tarina ei ole ehkä noin yksioikoinen tai edes tosi. Mutta ajatus on kaunis ja asia tärkeä. Ja asian todenperäisyyttä ei voi koskaan täysin kiistää vain sillä perusteella, että se on omien ajausteni luomus.

Totuutta kohti pyrkien kuitenkin rohkenen väittää, että on olemassa kirjastotietokantoja. Metadata asuu niissä. Metadata on kuin yhtä tuhamainen kuin vanhempansa kirja – sekin tahtoo oikeutuksen olemassaolollensa käytön kautta. Kyllä ei ole se metadatatietue onnellinen, johon ei haun hakua ikinä ole kohdistunut, tarvetta ilmennyt saati sitten asiakastietueen asiakastietuetta jälkeään jättämättä. Tyhjä taulu saa ihan oman merkityksnsä anonyymien tietueiden yksinäisessä virtuaalimaailmassa. Siinä ei paljon lohduta, jos jokin kokoelma-ajo on muuttanut jonkin indikaattorin formaatin vaihtuessa Joensuussa 2001.

Ihmisen kosketus tekee metadatan onnelliseksi.

Mutta mitä ihmisen on tehtävä, jotta pääsee kosketuksiin metadatan kanssa? Ihmisen ja kirjaston luoman metadatan välissä on kirjastojäjestelmä. Kuinka ystävällisiä nämä järjestelmät ovat käyttäjälleen? Eivät kovin. Kirjastot ovat täynnä ihmisiää, jotka opettavat toisia ihmisiä kommunikoimaan näiden järjestelien kanssa. Ja tottahan opettavat – pitäähän kansalaisten jotenkin päästä yhteyteen metadadan kanssa.

Jo aikaa sitten kirjastopäät on lyöty yhteen, jotta järjestelmiä ei tarvitsisi kouluttaa vaan ne olisivat itsestäänselvän helppokäytöisiä – intuitiivisia ihan. Veronmaksajille tiedoksi, että nämä tiedon valtateiden rakennustyöt eivät kustannuksiltaan ole mitenkään vähäpätöisiä. Julkiset valtatiet eivät synny käden käänteessä vaan projektit ovat vuosien mittaisia ja sivutuotteenaan valtavasti byrokratiaa synnyttäviä.

Pitkän prosessin jälkeen saattaa usein käydä niin, että syntyy jotain, mitä ei kuitenkaan käytetä eikä valitusoikeuttakaan ole. Syntyy jotain, mikä on erillään kansalaisen arkipäivän tiedonhankinnan kontekstista. Olkoon se arkipäivä rakettitiedettä, aivokirurgiaa, kiinnostusta kioskikirjallisuuteen, keittokirjojen kaipuuta, poliittista poleemisuutta, ekologista eettisyyttä, nuorkirjastolaisuutta, päämäärätöntä verkkovaellusta, muuta perushengailua tai somettamista.

Kansalaisen kokemus nykypäivän tietoympäristöstä asettaa tietoyhteiskuntaoletuksen. Tätä oletusta kantava kansalainen hämmentyy kohdatessaan kirjastojärjestelmän – vanhan tai viimeisen päälle kansallisella tasolla vuositolkulla viilatun uuden. Täällähän ei mikään toimi niinkuin muualla! Kuinka monta valintaa minun oikein pitää tehdä, että pääsen tekemään hakuja!? Kansalainen menee toisaalle eikä ehkä konsaan palaa.

Entä jos kirjasto olisi myös siellä muualla ja ehkä nimenomaan siellä muualla? Miksi kirjastoaineisto ei löydy sieltä, missä kansalainen muutenkin toimii? Miksi kirjasto ei tarjoa arvokasta metadataansa sellaisten toimijoiden käyttöön, joilla on käytössää kaikki maailman raha ja parhaimmat käytettävyysasiantuntijat?

Sitten voitaisiin lopettaa tämä säätäminen kirjastojärjestelmien kanssa.

Sitten se jonkun kirjastoammattilaisen suurella rakkaudella synnyttämä metadatatietue saattaisi vihdoin löytää käyttäjänsä.

Ei niitä tietueita tietokantoja varten naputella.

AnttiV

Kirjastotyö on kutsumusammatti! Seuraavan kerran, kun joku päästää suustaan tuon, vastaan hänelle Stubbin lailla.

Toki monella muulla alalla on samanlaisia ongelmia ja liian monen yksilön ammattietiikka tarkoittaa oman itsensä ja vapaa-aikansa uhraamista työlle. Omaa itseä markkinoidaan SoMe:ssa ja IRL:issä korvaamattomana ja pystyvänä luomalla erityistä sankarikuvaa ja narratiivia, johon kuuluu sunnuntaina työpuheluihin vastaaminen, pitkät työillat, työstä innostuminen sairaalloisuuteen saakka ja töiden vieminen kotiin. Menestymisen mitta on se, kuinka paljon työminä syö todellisen minän.

Kirjastoalalla on kuitenkin se ominaispiirre, että meillä puhutaan kutsumusammatista. Kutsumuksen minä ymmärrän – minulle se tarkoittaa esimerkiksi lähes pakonomaista tiedonhankintaa tilanteessa kuin tilanteessa, mitä erilaisten älyllisten mobiilihipaisimien olemassaolo ei ainakaan ole helpottanut.

Liian monille kutsumus tarkoittaa sitä, että kirjaston eteen annetaan kaikki. Ollaan yhden puhelinsoiton päässä ylimääräisestä lauantaivuorosta. Piipataan vähän ylimääräistä kun nyt sattui olemaan aikaa ja asiakkaita. Pidetään kirjasto väkisin auki, kun iltapäivystäjä nyt sattuikin lentsuilemaan eikä siellä kotona nyt sen kummempaa olisi ollutkaan. Otetaan ihan pikkasen etäyhteyttä ja luetteloidaan pari tietuetta. Käydään vähän sunnuntaina sähköposteja läpi, etteivät vaan asiat kirjaston takia jää seisomaan.

Kirjasto on aina yhteiskunnan selkäranka eikä mikään jää kirjastosta kiinni. Kirjasto tarjoaa tiedon ja informaation kaikelle kansalle eikä ovia saa sulkea keneltäkään. Helle Kannila kyynelehtisi tällaisen ylevän sankaruuden edessä.

Mutta ei sen pidä olla yksilöistä kiinni. Yksikään ylevä periaate tai kunniakas organisaatio ei ole meidän vapaa-aikamme arvoista. Vapaa aika on meitä itseämme, harrastuksiamme, nukkumista, perhettä tai kattoon sylkemistä varten.

Jos kunnalla, korkeakoululla, virastolla tai kaupallisella toimijalla ei ole varaa pitää kirjastoa auki olemassa olevalla henkilöstöllä normaalien työaikojen puitteissa, ei kirjastoa pidetä auki. Kirjaston olemattomien ja siitäkin edelleen vajunneiden resurssien pitää näkyä. Kukaan ei meitä tule kiittämään ja ”för tapperhetia” jakelemaan, jos omalla ajalla jäämme pitämään ovia auki.

Loputtomiin ei pidä omasta selkänahasta repimän sitä, mitä kruunu ei meille suo.

Ne meistä onnekkaista, jotka saamme toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen eli ”vakkarisopparin”, myymme koko aikamme työnantajalle. Työnantaja omistaa siis myös vapaa-aikamme. Sopimuksen mukaan meidän tulee käyttää vapaa-aikamme niin, että työnantaja saa meistä sopimuksessa määritellyn työsuoritteen irti työaikana. Tähän kuuluu se, että meidän oletetaan lepäävän ja palautuvan työvuorojen välillä, jotta olemme taas täydessä työkunnossa seuraavana työpäivänä. Työnantajan intressi siis on, että me emme tee työtä emmekä edes ajattele työtä muulloin kuin työajalla.

Ja esihenkilöt ne vasta saatanoita ovatkin. Jokainen lauantaina varttia ennen puoltayötä lähetetty sähköposti on viesti organisaation arvoista ja odotuksista alaisia kohtaan. Ja sitten kehtaavat vielä uhriutua työtaakastaan. Jos et osaa tehdä töitäsi työajalla, et vaan osaa.

Älkäämme siis riistä itseämme.

Antakaamme kunnia sille liikaa lokaa saaneelle ajatukselle, että olemme vain töissä täällä.

AnttiV

Oulussa ovat yhdistämässä kirjastoalan koulutusta laajempiin kokonaisuuksiin ja Turussa kokonaan lopettamassa koulutusalan käytännössä kokonaan. Tämä on aiheuttanut luonnollisesti paljon huolta, harmia ja kysymyksiä. Miten käy kirjastoalan koulutuksen ja mistä nyt osaajia Suomen kirjastoihin? Äimistelläänpä ihan oikeutetusti sitäkin, miten vastataan yleisten kirjastojen kelpoisuusvaatimusten asettamaan velvoitukseen.  Jotkut piirit ovat tilanteesta saaneet lyömäaseen jopa yliopistollisen koulutuksen oppisisältöjä vastaan ja peräänkuuluttavat nyt kirjasto-oppia takaisin informaatiotutkimukseen.

Se mitä itse haluaisin tietää, on villakoiran ydin ja siellä vaikuttavat intressit. Ammattikorkeakoulut ovat ajautuneet kylmän reaalimaailman pudotuspeliin, jossa jäljelle jää epäilemättä vain elinkelpoisimmat yksiköt. Kuluneen sananparren mukaisesti ”follow the money”, eli rahaa seuraamalla saatamme löytää vastauksia.

Kirjastoalan koulutus ei siis ole ammattikorkeakouluille riittävän hyvä bisnes. Se ei ole sitä, vaikka kelpoisuusvaatimusjärjestelmä takaisikin vakaan kysynnän ja stabiilin kassavirran. Se ei ole sitä, vaikka OKM onkin pyrkinyt takaamaan koulutettujen kirjastoammattilaisten saatavuuden. Muut koulutusalat ovat siltikin osoittautuneet vielä paremmiksi tulonlähteiksi. Siltä ainakin vaikuttaa.

Se, mitä todella haluaisin tietää, miksi kirjastoalan koulutus on niin huono tuote, että siitä kannattaa luopua?

Turussakin varmasti ovat tietoisia siitä, että yhteiskunta ja kansalainen tarvitsevat osaavia kirjastoammattilaisia. Ammattikorkeakoulujen prioriteettina on kuitenkin pysyä pystyssä ja tehdä tulosta. Missä siis vika? En hakisi sitä välttämättä pelkästään AMK:n suunnasta.

Onko jossain parempia lobbareita paremmilla paikoilla kuin meillä on?  Virtaako jossain sellaista rahaa, jonka AMK:t olettavat virtaavan pusseihinsa nyt suunniteltujen linjausten seurauksena?

Mitä muuta tästä pitäisi ajatella?

AnttiV

Siviilipalvelusmiehet eli sivarit ovat ylen mainiota porukkaa. Usein sivarit ovat koko kirjaston henkilöstön koulutetuimmassa, osaavimmassa, innovatiivisimmassa ja ahkerimmassa kolmanneksessa. Sivareilla on usein sellaista osaamista, jota kirjastoissa voidaan vain haaveilla. Legendat kirjastojärjestelmätasolla suvereenisti operoivista koodivelhoista kiertävät kirjastomaailmassa. Nämä legendat kertovat myös äärettömästä nohevuudesta, joka on koodannut kokonaisia tietokantoja, niihin liittyviä käyttöliittymiä, pitänyt pystyssä tietopalvelua, tarjonnut asiakkaille palvelua kaikilla Baabelin kielillä ja järjestänyt koko kirjaston IT-infran kuntoon samalla asiantuntevaa käyttäjätukea tarjoten.

Kaiken lisäksi sivarit ovat usein omilla aivoilla ajattelevia, oma-aloitteisia ihmisiä, joiden kanssa syntyy mielenkiintoisia keskusteluja aiheesta kuin aiheesta ja joilta saa jatkuvasti rakentavia kehitysehdotuksia koskien palveluita ja kirjaston sisäisiä prosesseja. Moni teistä lukijoista on lisäksi päätynyt kirjastoalalle siviilipalveluksen kautta, mikä on koko alan kannalta pelkkää voittoa ja mahdollisimman onnistunutta henkilöstöpolitiikkaa.

Kaiken kaikkiaan sivareista on lähes yksinomaan hyvää sanottavaa.

Mutta.

Yllä kuvattu on ansa, johon kirjastot ja epäilemättä monet muutkin julkisrahoitteiset toimijat ovat langenneet. Legendan kääntöpuoli on pakkotyöjakson päätyttyä ulos marssiva avainosaaminen ja hiljainen tieto. Kuka enää osaa tehdä sivarin koodaamalle hienolle järjestelmälle yhtään mitään, kun alkuperäinen koodaaja on jo kaukana taivaanrannan takana? Mitä eteen, kun asiakkaat ovat vuoden aikana tottuneet saamaan venäjän tai baskin kielillä palvelua, eikä kirjasto yhtäkkiä sitä enää tarjoakaan?

Onko kirjaston ylipäätään mieltä rakentaa peruspalveluitaan lähtökohtaisesti väliaikaisen, ei-ammatillisen ja usein myös työelämään kokemattoman työvoiman varaan?

Tästä seuraa parikin isoa ongelmaa. Edellä mainitun jatkuvuuden puutteen lisäksi sivareiden käyttö vääristää kirjaston budjetin. Jos kirjaston peruspalvelut pyörivät puoli-ilmaisten (tiedetään, sivareista on omat kulunsa) väliaikaistyöläisten varassa, ei rahahanojen varteen koskaan välity todellista tietoa kirjaston resurssien tarpeesta.

Jokainen vallankahvoja käsittelevä  kirjastopäällikkö voi nyt tehdä tykönään ajatuskokeen: pyörisikö kirjastoni ilman sivareita?

Toisaalta kansalainen kohtaa rajapinnassa sivarin kirjaston koulutetun ammattilaisen sijasta. Tämä siksi, koska ”asiakaspalveluunhan nyt pystyy kuka tahansa”. Ihan ottamatta kantaa siihen, että sivarit voivat parhaimmillaan olla aivan huippuja asiakaspalvelussa tai siihen, että koko järjestelmän luonteesta johtuen sivarin motivaation ei automaattisesti voi olettaa olevan ihan samaa luokkaa kuin palkkatyöläisen, olisi kansalaisen kannalta suotavaa, että häntä palvelisi kirjastotyöhön hakeutunut ja siihen mahdollisesti kouluttautunut kokenut ammattilainen.

Palaamme jälleen kirjastotyön arvostukseen. Mitä voi olettaa esimerkiksi silloin, jos kirjaston näkyvintä palvelua asiakasrajapinnassa hoidetaan muiden kuin kirjastoammatillisten ihmisten voimin? Ilkeämielisesti voisi vetää sellaisenkin johtopäätöksen, ettemme arvosta ammattiamme emmekä asiakkaitamme riittävästi.

Antti V.