Voimasanoja.fi – Kirjastoista ja digitaalisesta todellisuudesta

Yksipuoluejärjestelmä ja poliittiset virkanimitykset.

Näistä sai kuulla kirjastopäivillä. Voisi äkkiseltään luulla, ettei länsimaisen demokratian piirissä ja vuonna 2011 tämmöisestä kuulisi. Idealisti voisi naiiviuden puuskissaan olettaa, että moiset puheet ovat relevantteja Korean niemimaalla ja sielläkin vain pohjoista kohti siirryttäessä.

No jaa, ovatpa poliittiset virkanimitykset sentään arkipäivää meilläkin. Korkeampi virkamieskunta on läpeensä läänitetty, vaikka kuinka pienempiä puolueita tai kansalaista ärsyttäisi. Pienemmätkin puolueet käyvät sotaansa tuulimyllyjä vastaan tasan siihen asti, kunnes saavat ensimmäiset omat kiintiöapulaiskapunginjohtajansa.

Mutta että kirjastoalalla? Jotenkin kuvittelisi, ettei kirjastovirka herättäisi nykypäivän Suomessa niin suuria valtapoliittisia intohimoja, että olisi tarvetta saunanlaudedemokratialle. Puheiden perusteella näin kuitenkin olisi. Maaseudulla on kuulemma se yksi puolue, joka päättää kenet mihinkin virkaan valitaan. Jos ei nyt puolueen jäsentä saada hoidettua jonon ohi, niin ainakin sukulainen tai edes tuttava.

Onko siis niin, että pienillä paikkakunnilla tai maaseudulla on niin vähän virkoja jaossa, että poliittinen valtapeli on ulotettava koko julkiselle sektorille? Vai onko niin, että kirjastovirka on yhteiskunnallisesti merkittävämmässä asemassa kuin olisi arvannutkaan. Tokihan me kaikki tiedämme, että kirjastotyöllä on suuri yhteiskunnallinen ja sivistyksellinen merkitys jo ihan perustehtävänsä kautta. Mutta alan yleinen arvostus ei ehkä ole vuosikymmeniin ollut sillä tasolla, että voitaisiin puhua vallankäytön ja vaikuttamisen ytimessä olevasta ammatista. Erityisesti tasavertaisuutta henkivänä nykypäivänä kirjastoammatti on ammatti ja kunnallinen positio siinä missä mikä tahansa muu. Toki kirjastonhoitaja saattaa joissakin tilanteissa olla samalla kulttuuri- tai opetustoimen johtaja, kulttuurisihteeri tai ties mikä moniosaaja. Silloin ollaan jo selkeämmin päätöksenteon ja vaikutusvallan ytimien lähimaastoissa.

Yksipuoluejärjestelmäksi haukuttu ilmiö on kuitenkin maassamme tosiasia. Sen voi todentaa katsomalla minkä tahansa vaalien jälkeen piirrettyjä karttoja, joissa suurinta osaa maata hallitsee tietty väri. Tähän ei ole odotettavissa ihan heti radikaalia muutosta, vaikka kyseisen puolueen painoarvo valtakunnallisesti on laskusuunnassa. Suureen muutokseen tarvittaisiin vielä isompi jytky.

Mutta onko todella niin, että yleisiä kelpoisuusvaatimuksia tarvitaan nimenomaan siksi, ettei puoluepolitiikka ja hyvävelijärjestelmä pääse jyräämään sopivia työntekijöitä osaavien tilalle?

Ja mitä tästä pitäisi ajatella?

AnttiV

Kirjastoala, osaaminen ja koulutus. Siinä kuumaa perunaa koko lautasellinen. Kovin paljon on vettä virrannut useissakin maailman joissa, kun koulutuksen ja kirjastojen osaamistarpeiden yhteyttä on pähkäilty. Toistuvasti epäillään, että koulutetaan väärin ja vääränlaisia osaajia. Vähän väliä ollaan mieltä, että tarvittaisiin enemmän täsmäkoulutusta kirjastojen tarpeisiin. Aivan yhtenään kuulee, että ilman päteveyysvaatimuksia kirjastot täyttyisivät kaiken maailman tallaajista, joilla ei ole tuon taivaallista käsitystä kirjaston olemuksesta.  Viimeisin kohta kielii oman ammattimme vielä kehittyvästä omanarvontunnosta.

Lähtökohtana on, ettei ole väärää koulutusta. On vain osaamista ja työmarkkina-arvoa lisääviä tekijöitä, joista yksi on taustakoulutus. Voi sanoa, että työnhakijalla, kouluttavalla organisaatiolla ja rekrytoivalla organisaatiolla on kaikilla oma vastuunsa tämän paletin pyörittämisessä. Osapuolten ei pidä piiloutuman rakenteiden taakse vastuuta ulkoistaen.

Työnhakijan vastuulla on markkinoida omaa osaamistaan ja työmarkkina-arvoaan. Työssäoloaikana työmarkkina-arvo (ts. osaamisen relevanssi muun yhteiskunnan näkökulmasta) joko lisääntyy tai vähenee. Kaikkien osapuolten kannalta on aina parempi, jos käyrä on nouseva.

Rekrytoiva organisaatio määrittelee jokaisen tehtävänkuvan erikseen niin, että se palvelee suoraan tai välillisesti kirjaston perustehtävää, jonka tarkoituksena on turvata kansalaisen perusoikeudet. Työnkuvan ja perusoikeuksien välillä on oltava yhteys!

Kouluttavan organisaation tehtäväksi jää tuottaa koulutusta, jolla on relevanssia sekä työnhakijoiden että rekrytoivien organisaatioiden tehtävien kannalta – tai laajemmin koko yhteiskunnan kannalta.

Kysymys kuuluukin, kuinka hyvin työmarkkinoiden säätely (kelpoisuus/pätevyysvaatimukset) sopii tähän kuvioon? Voisiko työmarkkinoita avata ja säätelyä purkaa entisestään? Mitä tapahtuisi?

Antti V.