“Varsin ainutlaatuinen kiistakirjoitus” ja muita voimasanoja
Harva se päivä joku kollega kysyy, minkälaisen vastaanoton kirjamme Eräpäivä! – Voimasanoja kirjastosta on saanut. Onko syntynyt keskustelua? Ja mitä ihmettä tapahtuu seuraavaksi?
Kysyjille vastataan, mutta samalla toivotaan, että ylenpalttisen kyselemisen sijaan ihan jokainen kirjastosta leipänsä tai päivittäin tarvitsemansa tiedon repivä voi herättää ja käydä keskustelua kirjan teemoista ja tekstin herättämistä ajatuksista niillä foorumeilla, joilla itse toimii. Ja tuttujen foorumeiden lisäksi miettiä, missä muualla näistä – kaikille kirjastolaisille yhteisistä ja yhtä relevanteista – asioista olisi syytä keskustella. Kun sen keksii, kertoisi muillekin, sillä yksikseen ei kannata huutaa edes tuuleen.
Tamperelaisten omassa Aamulehdessä ilmestyi ensimmäisenä 14.8.2011 Putte Wilhemssonin kritiikki kirjasta. Näkyvyyttä ison lehden kulttuurisivulla olennaiseen tarttuvalla otsikolla ei voi olla tervehtimättä ilolla.
Tampereen kirjastoskenessä kirjaston roolista ja tulevaisuudesta on muutenkin puhuttu poikkeuksellisen rohkeasti, mikä on näkynyt paikkakunnan mediassa. Hyvä Tampere!
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen nykyisin julkaisema Yhteiskuntapolitiikka-lehti julkaisi kritiikin Eräpäivästä Ajassa-palstallaan (joka ei valitettavasti löydy verkosta. Kirjaa kehuttiin siitä harvinaiseksi tietopohjaiseksi kirjaksi, ettei sitä malta laskea käsistään. YP linkittää arvionsa kirjasta – aivan oikein – koko tiedonvälitystä ravisteleviin digitaalisen julkaisemisen mahdollisuuksiin ja etenee itsekriittisesti pohtimaan myös julkaisijansa omaa julkaisupolitiikkaa.
“Nyt − vuonna 2011 − pitäisi olla jo pitkällä monikanavajulkaisemisen kehittämisen tiellä, mutta rakennemuutos ei onnistu, jos ei ymmärretä, millainen julkaisemisen kenttä on ja mihin suuntaan se on kehittymässä.“
Itsekritiikkiä ei alalta puutu Vihdin kirjastonkaan mukaan.
Mielenkiintoisen näkökulman Eräpäivä!n vastaanottoon toi kirjan käsittely asiakirjahallinnon ammattilaisen silmin. Asiakirjahallinnon reunamerkintöjä -blogissa pohdittiin sitä, että siinä missä digitalisoituminen on kirjaston nykyiselle toimintalogiikalle toistaiseksi selättämätön uhka, siinä missä kirjastoilla on menetettävää, on
“…arkistoilla voitettavaa. Arkistot eivät ole koskaan olleet tavalliselle kansalaiselle relevantti toimija. Nyt niillä on siihen mahdollisuus. Harva on tähän mennessä käyttänyt arkistoja. Jotkut eivät ole edes havainneet niiden olemassaoloa (”eipä sitä ole tullut ajatelleeksi, kuinka omituisilla tavoilla ihmiset leipäänsä tienaavat”, sanottiin minulle kerran kertoessani työstäni arkistossa). Tietoverkkojen avulla arkistot aineistoineen ovat jokaisen kansalaisen ulottuvilla, ainakin periaatteessa.“
Allekirjoittanutta kaikista kirjan synnyttämistä puheenvuoroista ilahdutti kuitenkin ehkä eniten Suomen historiaverkko Agricolassa ilmestynyt kritiikki. VTT, dosentti Isto Huvilan kirjoitus on osoitus paneutuneesta lukutavasta ja – täsmälleen päinvastoin kuin kirjastoammattilaisten usein yksittäisiin detaljeihin takertuvissa puheenvuoroissa ja toimissa – halusta hahmottaa kirjastolaistosta ja sen ydintehtävää osana Isoa Kuvaa. Huvila kirjoittaa kritiikissään:
“Verrattuna moniin aikaisempiin aihetta käsitteleviin teksteihin nyt käsiteltävä teos eroaa siinä, että se yrittää toden teolla sijoittaa kysymyksen [kirjastoammattilaisten] taidoista ja tiedoista koko kirjastoinstituution toimintafilosofian ja -ympäristön kokoisiin kehyksiin.“
Mission accomplished, ainakin tässä yhdessä suhteessa.
Kirjan kirjoittajien yhteisenä tavoitteena – jos yhtä yhteistä nyt seitsemän kirjoittajan kesken edes voi rajata – oli herättää keskustelua. Antaa nimi muutamille sellaisille asioille, jotka “kaikki jo oikeastaan tiesivät, mutta eivät tunteneet halua sanoa ääneen”. Provokatiivisella puhetavalla on tarkoituksensa: Ellemme ole valmiita nimeämään ongelmia ja uhkia vaan vaikenemme, maailma muuttuu ilman, että me edes yritämme muutokseen mitenkään vaikuttaa. Turha on mykkinä mukavuusalueellaan pysyneiden tulla kitisemään perästäpäin.
Eräpäivä!n kirjoittajakuntaa ilahdutti erityisesti lokakuun kirjamessuviikolla kirjastoseurojen neuvottelukunnan e-kirjakannanotto. Sen lisäksi, että julkilausuman ytimen voivat kaikki kirjastolaiset – ja ilmeisesti myös yleensä tiukasti omissa hiekkalaatikoissaan oleskelevat seurat allekijoittaa – löysivät eräpäiväläiset julkilausuman sanamuodoissa monia hyvin tuttuja elementtejä. Sehän on melkein kuin omalta työpöydältä ikään!
Tämäkään julkilausuma ei toki ole muuta kuin yksi puheenvuoro internetin ja ammatillisten seminaarien informaatiotulvassa. Se ja sitä seurannut aloite tekijänoikeuslainsäädännön rukkaamiseksi kaipaa jatkoa, päämäärätietoisia keskusteluja erilaisilla areenoilla yhteiskunnassa mutta myös muita vaikuttamisen keinoja.
Kansalaiselle maksuton pääsy monipuoliseen tietoon, tuon tiedon paketointiformaattin katsomatta, on tasa-arvo- ja sananvapauskysymys. Sananvapaus ja tasa-arvo taas ovat arvot kirjaston sivistystehtävän ytimessä.
Markkinavetoisella mediatuotantokoneistolla on sekä halua että kykyä litistää kirjasto mahdollisuuksiltaan rajatuksi välityskanavaksi, jonka valikoiman laadun, määrän ja muodon koneisto määrittelee omaa ansaintalogiikkaansa uhkaamattomaan marginaaliin.
Siihen me emme ole valmiita suostumaan. Emmehän?
/Veera
