Voimasanoja.fi – Kirjastoista ja digitaalisesta todellisuudesta

Jos toimit minkä tahansa kirjaston asiakaspalvelussa, tämä on suunnattu Sinulle. Epäseminaarissa pohditaan asiakaspalvelua eri näkökulmista perinteisistä seminaareista poikkeavalla tavalla. Luvassa on ryhmätyöskentelyä ulkoilmassa, vapaata ajatustenvaihtoa ja verkostoitumista toisten asiakaspalveluammattilaisten kanssa. Powerpointit, fläppitaulut, post-it -laput ja luennot ovat Toisena Eräpäivänä kiellettyjä.

Päivä käynnistetään Rovaniemen Kahvila Kauppayhtiöllä, osoitteessa Valtakatu 24, Vilpertti-estradilla eli kahvion takana sijaitsevassa tilassa. Tehtävänantojen ja alkusanojen jälkeen jakaudumme ryhmiin, joilla kullakin on oma teemansa & vetäjänsä, ja suuntaamme sään salliessa erälle, kuitenkin maksimissaan 3-4 kilometrin päähän Kauppayhtiöltä. Loppukoonti tapahtuu samassa paikassa. Suosittelemme varustukseksi hyviä kävelykenkiä, järkeviä ulkovaatteita, eikä tulitikuistakaan ole haittaa.

Ryhmien teemat alla (osallistujat voivat valita teeman, ilmoittautuneille lähetetään sähköpostilla ne ennakkoon mutta paikanpäälläkin voi valita ryhmänsä). Ryhmät toteutuvat osallistujien määrän mukaan. Ryhmien määrä ja teemojen jakautuminen riippuu osallistujien määrästä.

• Asiakas kirjaston suunnittelussa. Osallistamisen tavat.
• Näkyvän asiakaspalvelun arviointi. Havainnointia kaupungilla.
• Informaatiolukutaito ja asiakaspalvelu Kuinka edistämme informaatiolukutaitoa asiakaspalvelussa?
• Asiakaspalvelu ja markkinointi. Miten markkinointi on läsnä jokaisessa asiakaspalvelutilanteessa?
• Asiakaspalvelun arvostus. Asiakaspalvelu erityisosaamista vaativana asiantuntijatehtävänä
• Osaaminen. Mitä on nykyaikainen asiakaspalveluosaaminen? / mikä on asiakkaiden asettama tietoyhteiskuntaoletus asiakaspalveluosaamisen suhteen?

Epäseminaarin suunnittelusta vastaavat nuorkirjastolaiset, mutta lopullinen toteutus on kaikkien epäsemiaariin osallistuvien käsissä, keskusteluissa ja ajatuksien vaihdossa. Ryhmien vetäjät ovat Anne Kakkonen (Helsingin yliopiston kirjasto), Minna Marjamaa (Laurean kirjasto), Inkeri Kulpakko (Kemijärven kirjasto), Marjo Perälä (Vantaan kirjasto) ja Antti Virrankoski (Helsingin yliopiston kirjasto).

Ilmoittautuminen Toiseen Eräpäivään oheisen linkin kautta 11.5. mennessä: https://elomake.helsinki.fi/lomakkeet/34128/lomake.html

Lisätietoja: Inkeri Kulpakko inkeri.kulpakko@kemijarvi.fi p. 040 838 7072 ja Antti Virrankoski antti.virrankoski@helsinki.fi p. 050 – 191 50118

Runko päivän aikataululle

klo
9-10      Aamukahvit & aloitussanat, tehtävänanto
10-14    Ryhmätyöskentelyä (sään salliessa ulkotiloissa, esim. Ounasvaaralla, jossa myös retkilounas)
14:30    Paluu Kauppayhtiölle ja kahvit
15          Yhteinen koonti ja loppusanat

Kirjasto on yhteiskuntasopimus, jonka tarkoitus on taata ihmisten yhdenvertaisuus suhteessa tietoon. Kyse ei ole kokoelmista, kirjastotiloista tai tiedon säilyttämisestä vaan tiedon saatavuudesta ja yhdenvertaisuudesta. Kuten IFLA:n presidentti Ingrid Parent maaliskuisella  vierailullaan totesi, ”it’s all about access”.

Kirjasto on poliittinen valinta. Kirjaston ei todennäköisesti annettaisi syntyä tähän maailmaan. Olisihan se vastoin vapaan kilpailun periaatteita ja markkinatalouden pelisääntöjä. Tieto on rahaa ja ilmaiset kirjastot kommunismia vallan.

Vaan kansalaisen ja yhdenvertaisuuden asiallahan me olemme ja siihen tarttukaamme yhä tiukemmin.  Yhdenvertaisuudessa piilee kirjaston ylivoimaisesti tärkein kilpailuetu.

Vaan onko kirjaston sisällä yhdenvertaista? Syrjitäänkö meillä? Ovatko rekrytoinnit tasapuolisia? Toteutuuko oikeudenmukaisuus palkkauksessa? Mitä on oikeudenmukaisuus ja kuka sen määrittelee?  Mikä on oikein? Mikä on väärin?

Työpaikalla jokaista yksilöä on kohdeltava yhdenvertaisesti.

Esimerkiksi rekrytoitaessa olisi suotavaa, että jokaista hakijaa kohdeltaisiin lähtökohtaisesti yksilöinä ja kaikkia pelisääntöjä sovellettaisiin heihin yhdenvertaisesti. Tämä tarkoittaisi hyvin pitkälti anonymiteettiä. Kaikki hakemukset pitäisi käsitellä nimettöminä ja henkilötunnuksettomina. Hakijat arvioitaisiin pelkästään hakemuksen ja siinä kuvatun soveltuvuuden perusteella.  Myös päätöstä tehtäessä olisi perusteluissa mahdollisimman paljon nojauduttava tähän anonyymiin tietoon. Toki haastattelulla on usein suuri merkitys, mutta silloinkin kuuluu esihenkilötyötä tekevien vastuuseen kohdella hakijoita yhdenvertaisesti. Tehtävän kannalta paras yksilö valitaan.

Palkkauksessa taasen olisi kohdeltava yksilöitä yhdenvertaisesti heidän toimenkuviensa vaativuuden kautta. Koulutus, kokemus ja nimike ovat irrelevantteja asioita tehtävän sisältöön ja vaativuuteen verrattuna. Palkkauksen yhdenvertaisuus alkaisi toteutua sillä hetkellä, kun erilaisissa palkkataulukoissa tai vaativuustaulukoissa ei mainittaisi mitään koulutuksesta tai nimikkeistä sekä lisäksi organisaatiot luopuisivat näiden rakenteiden ylläpitämisestä myös käytännössä.

Tämä ei missään nimessä tarkoita sitä, että esimerkiksi koulutus menettäisi merkityksensä. Päinvastoin. Yhdenvertaisen kohtelun maailmassa jokainen tehtävä arvioitaisiin erikseen ja näin myös koulutuksen soveltuvuus kyseiseen työtehtävään pitäisi perustella jokaisen tehtävän kohdalla erikseen.

Kansalaista ei kiinnosta kirjastoammattilaisen henkilötunnuksen alku- eikä loppuosa. Kansalaista ei kiinnosta titteli tai koulutus. Kansalaista kiinnostaa osaaminen, palvelu ja siitä kumpuava hyöty itselle.

Kansalaista kiinnostaa pääsy tietoon ja ratkaisuihin.

Antti V.

Oulussa ovat yhdistämässä kirjastoalan koulutusta laajempiin kokonaisuuksiin ja Turussa kokonaan lopettamassa koulutusalan käytännössä kokonaan. Tämä on aiheuttanut luonnollisesti paljon huolta, harmia ja kysymyksiä. Miten käy kirjastoalan koulutuksen ja mistä nyt osaajia Suomen kirjastoihin? Äimistelläänpä ihan oikeutetusti sitäkin, miten vastataan yleisten kirjastojen kelpoisuusvaatimusten asettamaan velvoitukseen.  Jotkut piirit ovat tilanteesta saaneet lyömäaseen jopa yliopistollisen koulutuksen oppisisältöjä vastaan ja peräänkuuluttavat nyt kirjasto-oppia takaisin informaatiotutkimukseen.

Se mitä itse haluaisin tietää, on villakoiran ydin ja siellä vaikuttavat intressit. Ammattikorkeakoulut ovat ajautuneet kylmän reaalimaailman pudotuspeliin, jossa jäljelle jää epäilemättä vain elinkelpoisimmat yksiköt. Kuluneen sananparren mukaisesti ”follow the money”, eli rahaa seuraamalla saatamme löytää vastauksia.

Kirjastoalan koulutus ei siis ole ammattikorkeakouluille riittävän hyvä bisnes. Se ei ole sitä, vaikka kelpoisuusvaatimusjärjestelmä takaisikin vakaan kysynnän ja stabiilin kassavirran. Se ei ole sitä, vaikka OKM onkin pyrkinyt takaamaan koulutettujen kirjastoammattilaisten saatavuuden. Muut koulutusalat ovat siltikin osoittautuneet vielä paremmiksi tulonlähteiksi. Siltä ainakin vaikuttaa.

Se, mitä todella haluaisin tietää, miksi kirjastoalan koulutus on niin huono tuote, että siitä kannattaa luopua?

Turussakin varmasti ovat tietoisia siitä, että yhteiskunta ja kansalainen tarvitsevat osaavia kirjastoammattilaisia. Ammattikorkeakoulujen prioriteettina on kuitenkin pysyä pystyssä ja tehdä tulosta. Missä siis vika? En hakisi sitä välttämättä pelkästään AMK:n suunnasta.

Onko jossain parempia lobbareita paremmilla paikoilla kuin meillä on?  Virtaako jossain sellaista rahaa, jonka AMK:t olettavat virtaavan pusseihinsa nyt suunniteltujen linjausten seurauksena?

Mitä muuta tästä pitäisi ajatella?

AnttiV

Kirjastoalan työmarkkinoilla on kolme osapuolta. On taitajia, jotka kantavat koulutusta, kokemusta, taitoja, omaksumiskykyä, reagointikykyjä ja oman itsensä markkinointia. Lisäksi on ahjoja, jotka kantavat oppia, opettajia, koulutusohjelmia, tutkimukseen nojautuvia oppisisältöjä, tutkintoja ja oppiarvoja. Kolmantena pyörii sorvi, joka hyödyntää kahta edellistä tuottaakseen kansalaiselle palveluja ja taatakseen tälle perusoikeutta tietoon.

Kolmiyhteyden yllä on yksi – kansalainen.

Näitä kolme työmarkkinamyllyn tahoa yhdistää vastuu kansalaiselle mutta jokaisella on myös oma vastuunsa myllyn toimivuudesta. Korostettakoon tässä sanaa vastuu – oikeuksien, vaatimusten, velvollisuuksien, järjestelmien, instituutioiden, henkilöstöjen, järjestäytymisen, OKM:n ja muunkin olevaisen kustannuksella.

Kouluttavien opinahjojen vastuulla on tuottaa sellaista opetusta, jonka tuotteena valmistuvilla yksilöillä on mahdollisimman paljon ja laaja-alaista relevanssia työmarkkinoiden kannalta. Relevanssi näyttäytyy osaamisena, jolla on merkitystä rekrytoivien organisaatioiden, laajemmin yhteiskunnan ja lopulta kansalaisen kannalta. Tähän vastuuseen kuuluu kouluttavien organisaatioiden asiantuntijuuden ylläpito eli toimintaympäristössä tapahtuvien muutosten seuranta. Tämä ajatus lienee kirjattuna jokaisen ahjon strategiapapereihin.

Viime viikkoina olemme saaneet lukea uutisia Turun suunnalta siitä, miten paikallinen ahjo suorastaan luopuu alamme ammattilaisten kouluttamisesta. Kirjastoasetuksesta ja OKM:n ohjeistuksista huolimatta kyseinen ahjo on linjaamassa toimintaansa liiketaloudellisin periaattein. Olisi luullut, että kelpoisuusvaatimusten olemassaolo takaisi kirjastokoulutustuotteelle stabiilit markkinat, kysynnän ja tasaisen kassavirran. Nähtäväksi jää, ehtikö kirjastoammattilaisten lobbauskoneisto ajoissa liikkeelle.

Taitajan vastuulla taas on muodostaa avuistaan paketti, joka vastaa mahdollisimman hyvin työmarkkinoiden vaatimuksia ja tapauskohtaisesti markkinoida paketin sisältö oikealla tavalla kulloisenkin työtehtävän vaatimusten kannalta. Tämä tarkoittaa mm. sitä, että taitajan on osattava perustella omaamansa koulutuksen relevanssi työtehtävän sisällön kannalta. Edes maistereille kun ei ole ollut automaattisia työllistymisputkia enää vuosikymmeniin. Eikä sellaisia toivottavasti enää luodakaan. Kansalainen tarvitsee taitavaa kirjastopalvelua ja sisältöjä, ei muodollisesti päteviä kuoria.

Taitajan vastuulla on lisäksi pitää yllä työmarkkinarelevanssiaan sekä sorvin ääressä että sorvien välisissä suvannoissa. Osaaminen ei saisi erikoistua ja sitoutua liikaa tiettyyn prosessiin tai organisaatioon. Mitä enemmän näin käy, sitä vähemmän osaamisella on relevanssia oman organisaation ulkopuolella ja sitä vähemmän osaamisesta on hyötyä muille kuin omalle organisaatiolle – tai esimerkiksi kansalaiselle. Luvatkaamme keskustella tästä peilikuvamme kanssa aamuin illoin.

Rekrytoivan organisaation vastuu on selkeä mutta yksinkertainen. Organisaation perustehtävä määräytyy kirjastoalalla tiedon tarvitsijan eli kansalaisen oikeudessa tietoon. Kirjaston jokaisen prosessin tulee tukea perustehtävää ja jokainen työtehtävä tulee voida johtaa perustehtävään. Näin ollen määräytyvät myös tehtävien sisällöt ja niihin liittyvän osaamisen vaatimus, jotka edelleen kirjataan työnkuvaksi. Ainoastaan työnkuvan ja siihen kirjattujen osaamisvaatimusten perusteella pitäisi voida määritellä vaatimus jollekin tietylle koulutukselle tai yksilöidyille taidoille. Kansalainen tarvitsee asiantuntijuutta, ei pätevyysvaatimuksia.

Antti V.

Siviilipalvelusmiehet eli sivarit ovat ylen mainiota porukkaa. Usein sivarit ovat koko kirjaston henkilöstön koulutetuimmassa, osaavimmassa, innovatiivisimmassa ja ahkerimmassa kolmanneksessa. Sivareilla on usein sellaista osaamista, jota kirjastoissa voidaan vain haaveilla. Legendat kirjastojärjestelmätasolla suvereenisti operoivista koodivelhoista kiertävät kirjastomaailmassa. Nämä legendat kertovat myös äärettömästä nohevuudesta, joka on koodannut kokonaisia tietokantoja, niihin liittyviä käyttöliittymiä, pitänyt pystyssä tietopalvelua, tarjonnut asiakkaille palvelua kaikilla Baabelin kielillä ja järjestänyt koko kirjaston IT-infran kuntoon samalla asiantuntevaa käyttäjätukea tarjoten.

Kaiken lisäksi sivarit ovat usein omilla aivoilla ajattelevia, oma-aloitteisia ihmisiä, joiden kanssa syntyy mielenkiintoisia keskusteluja aiheesta kuin aiheesta ja joilta saa jatkuvasti rakentavia kehitysehdotuksia koskien palveluita ja kirjaston sisäisiä prosesseja. Moni teistä lukijoista on lisäksi päätynyt kirjastoalalle siviilipalveluksen kautta, mikä on koko alan kannalta pelkkää voittoa ja mahdollisimman onnistunutta henkilöstöpolitiikkaa.

Kaiken kaikkiaan sivareista on lähes yksinomaan hyvää sanottavaa.

Mutta.

Yllä kuvattu on ansa, johon kirjastot ja epäilemättä monet muutkin julkisrahoitteiset toimijat ovat langenneet. Legendan kääntöpuoli on pakkotyöjakson päätyttyä ulos marssiva avainosaaminen ja hiljainen tieto. Kuka enää osaa tehdä sivarin koodaamalle hienolle järjestelmälle yhtään mitään, kun alkuperäinen koodaaja on jo kaukana taivaanrannan takana? Mitä eteen, kun asiakkaat ovat vuoden aikana tottuneet saamaan venäjän tai baskin kielillä palvelua, eikä kirjasto yhtäkkiä sitä enää tarjoakaan?

Onko kirjaston ylipäätään mieltä rakentaa peruspalveluitaan lähtökohtaisesti väliaikaisen, ei-ammatillisen ja usein myös työelämään kokemattoman työvoiman varaan?

Tästä seuraa parikin isoa ongelmaa. Edellä mainitun jatkuvuuden puutteen lisäksi sivareiden käyttö vääristää kirjaston budjetin. Jos kirjaston peruspalvelut pyörivät puoli-ilmaisten (tiedetään, sivareista on omat kulunsa) väliaikaistyöläisten varassa, ei rahahanojen varteen koskaan välity todellista tietoa kirjaston resurssien tarpeesta.

Jokainen vallankahvoja käsittelevä  kirjastopäällikkö voi nyt tehdä tykönään ajatuskokeen: pyörisikö kirjastoni ilman sivareita?

Toisaalta kansalainen kohtaa rajapinnassa sivarin kirjaston koulutetun ammattilaisen sijasta. Tämä siksi, koska ”asiakaspalveluunhan nyt pystyy kuka tahansa”. Ihan ottamatta kantaa siihen, että sivarit voivat parhaimmillaan olla aivan huippuja asiakaspalvelussa tai siihen, että koko järjestelmän luonteesta johtuen sivarin motivaation ei automaattisesti voi olettaa olevan ihan samaa luokkaa kuin palkkatyöläisen, olisi kansalaisen kannalta suotavaa, että häntä palvelisi kirjastotyöhön hakeutunut ja siihen mahdollisesti kouluttautunut kokenut ammattilainen.

Palaamme jälleen kirjastotyön arvostukseen. Mitä voi olettaa esimerkiksi silloin, jos kirjaston näkyvintä palvelua asiakasrajapinnassa hoidetaan muiden kuin kirjastoammatillisten ihmisten voimin? Ilkeämielisesti voisi vetää sellaisenkin johtopäätöksen, ettemme arvosta ammattiamme emmekä asiakkaitamme riittävästi.

Antti V.

Kirjastossamme on kaksi kerrosta

Asiakaspalvelu on asiakkaiden palvelua. Palvelijat asuvat pienissä herrasväen suomissa huoneissa lukaalin kyökin seinän takana. Palvelija on piika, joka katsoo alas ja jota katsotaan alas. Palvelija on renki, joka ensimmäisenä potkaistaan katovuosina maantielle. Piiasta ja rengistä on lyhyt matka orjatorille. Näin se menee.

Kirjastoalalla etenemisen mitta on etäisyys asiakaspalvelusta. Mitä vähemmän joudut suoraan kontaktiin kansalaisen kanssa, sitä enemmän olet oikeutettu kutsumaan itseäsi asiantuntijaksi. Sitä enemmän olet määräävä omasta työajastasi ja sitä isompia numeroita palkkakuitissasi seisoo. Sitä enemmän pääset kouluttautumaan, matkustamaan ja verkostoitumaan. Sitä enemmän sinuun luotetaan, koska asiantuntijuus on siinnyt vastuun delegoimisesta ja luottamuksen osoituksesta. Asiantuntijat ovat asioidensa tuntijoita, mutta palvellahan nyt osaa kuka tahansa.

Kuvio on vanha kuin ihmiskunta itse. Ja tämä kuvio on sementoitu iankaikkisilla totuuksilla. On kirjoitettu, että asiakaspalvelutyö ei ole vaativaa. Erikoistumista tai asiantuntijuutta se nyt ei ainakaan vaadi. Asiakaspalvelu on helppoa, koska siinä toistetaan samoja rutiineja, käytetään yksinkertaisia kirjastojärjestelmiä, piipataan, hoidellaan nappikauppaa, hyllytetään, hymyillään hiljaa ja vastaillaan kohteliaasti yksinkertaisiin kysymyksiin.

Mutta mitä tästä ajattelee kansalainen?

Kansalaisen astuessa kirjastoon on hänellä usein tarve toimittaa asiansa juuri asiakaspalvelussa. Kansalaisella on oletus, että tiskissä on tarjolla koko kirjaston palvelu, kaikki sen osaaminen ja asiantuntijuus. Asiakaspalvelussa olisi siis oltava vankkumaton tieto siitä, mihin kirjasto taipuu ja tarjota kansalaiselle juuri se tämän tarvitsema palvelu. Tästä seuraa, että asiakaspalvelu on erittäin vaativa työ, joka vaatii erityisosaamista ja kirjaston asiakaspalvelutyöhön jalostunutta asiantuntijuutta.

Asiakaspalvelutyön todellisesta vaativuudesta, laajan erityisosaamisen vaatimuksesta ja erityisesti sen vaatimasta ammattiasenteesta seuraa omalla hieman kierolla logiikallaan, että asiakaspalvelu hieman kartetaan. Asiakaspalvelu vaatii siis ominaisuuksia, joita yllättävän harvalla on – ja silti sen arvostus on niin heikko! Voisiko syynä olla jopa se, että oma epävarmuuden tunne asiakaspalvelutilanteita kohtaa puetaan vähättelyn kaapuun?

Miten käy kansalaiselle?

Jos kerran mantra on, että kirjasto on asiakkaita varten, niin miksei heille tarjoa parasta jo rajapinnassa? Joissakin kirjastoissa informaatiopalvelut viedään jopa takahuoneeseen asti, jotta varmasti olisi kansalaisella kynnystä ylittää.

Kirjaston on turha valittaa huonosta arvostuksesta, jos kansalaisen asiointikokemuksena on toimiminen alati vaihtuvan, kokemattoman ja vähiten ammattitaitoisen kirjastoväen kanssa. Kirjaston on turha valittaa, jos sen paras ammattiosaaminen piilotetaan kansalaiselta.

Mikään ei ole tärkempää kuin asiakkaiden palvelu!

Antti V.

Harva se päivä joku kollega kysyy, minkälaisen vastaanoton kirjamme Eräpäivä! – Voimasanoja kirjastosta on saanut. Onko syntynyt keskustelua? Ja mitä ihmettä tapahtuu seuraavaksi?

Kysyjille vastataan, mutta samalla toivotaan, että ylenpalttisen kyselemisen sijaan ihan jokainen kirjastosta leipänsä tai päivittäin tarvitsemansa tiedon repivä voi herättää ja käydä keskustelua kirjan teemoista ja tekstin herättämistä ajatuksista niillä foorumeilla, joilla itse toimii. Ja tuttujen foorumeiden lisäksi miettiä, missä muualla näistä – kaikille kirjastolaisille yhteisistä ja yhtä relevanteista – asioista olisi syytä keskustella. Kun sen keksii, kertoisi muillekin, sillä yksikseen ei kannata huutaa edes tuuleen.

Tamperelaisten omassa Aamulehdessä ilmestyi ensimmäisenä 14.8.2011 Putte Wilhemssonin kritiikki kirjasta. Näkyvyyttä ison lehden kulttuurisivulla olennaiseen tarttuvalla otsikolla ei voi olla tervehtimättä ilolla.

Tampereen kirjastoskenessä kirjaston roolista ja tulevaisuudesta on muutenkin puhuttu poikkeuksellisen rohkeasti, mikä on näkynyt paikkakunnan mediassa. Hyvä Tampere!

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen nykyisin julkaisema Yhteiskuntapolitiikka-lehti julkaisi kritiikin Eräpäivästä Ajassa-palstallaan (joka ei valitettavasti löydy verkosta.  Kirjaa kehuttiin siitä harvinaiseksi tietopohjaiseksi kirjaksi, ettei sitä malta laskea käsistään. YP linkittää arvionsa kirjasta – aivan oikein – koko tiedonvälitystä ravisteleviin digitaalisen julkaisemisen mahdollisuuksiin ja etenee itsekriittisesti pohtimaan myös julkaisijansa omaa julkaisupolitiikkaa.

“Nyt − vuonna 2011 − pitäisi olla jo pitkällä monikanavajulkaisemisen kehittämisen tiellä, mutta rakennemuutos ei onnistu, jos ei ymmärretä, millainen julkaisemisen kenttä on ja mihin suuntaan se on kehittymässä.“

Itsekritiikkiä ei alalta puutu Vihdin kirjastonkaan mukaan.

Mielenkiintoisen näkökulman Eräpäivä!n vastaanottoon toi kirjan käsittely asiakirjahallinnon ammattilaisen silmin. Asiakirjahallinnon reunamerkintöjä -blogissa pohdittiin sitä, että siinä missä digitalisoituminen on kirjaston nykyiselle toimintalogiikalle toistaiseksi selättämätön uhka, siinä missä kirjastoilla on menetettävää, on

“…arkistoilla voitettavaa. Arkistot eivät ole koskaan olleet tavalliselle kansalaiselle relevantti toimija. Nyt niillä on siihen mahdollisuus. Harva on tähän mennessä käyttänyt arkistoja. Jotkut eivät ole edes havainneet niiden  olemassaoloa (”eipä sitä ole tullut ajatelleeksi, kuinka omituisilla tavoilla ihmiset leipäänsä tienaavat”, sanottiin minulle kerran kertoessani työstäni arkistossa).  Tietoverkkojen avulla arkistot aineistoineen ovat jokaisen kansalaisen ulottuvilla, ainakin periaatteessa.“

Allekirjoittanutta kaikista kirjan synnyttämistä puheenvuoroista ilahdutti kuitenkin ehkä eniten Suomen historiaverkko Agricolassa ilmestynyt kritiikki. VTT, dosentti Isto Huvilan kirjoitus on osoitus paneutuneesta lukutavasta ja – täsmälleen päinvastoin kuin kirjastoammattilaisten usein yksittäisiin detaljeihin takertuvissa puheenvuoroissa ja toimissa – halusta hahmottaa kirjastolaistosta ja sen ydintehtävää osana Isoa Kuvaa. Huvila kirjoittaa kritiikissään:

“Verrattuna moniin aikaisempiin aihetta käsitteleviin teksteihin nyt käsiteltävä teos eroaa siinä, että se yrittää toden teolla sijoittaa kysymyksen [kirjastoammattilaisten] taidoista ja tiedoista koko kirjastoinstituution toimintafilosofian ja -ympäristön kokoisiin kehyksiin.“

Mission accomplished, ainakin tässä yhdessä suhteessa.

Kirjan kirjoittajien yhteisenä tavoitteena – jos yhtä yhteistä nyt seitsemän kirjoittajan kesken edes voi rajata – oli herättää keskustelua. Antaa nimi muutamille sellaisille asioille, jotka “kaikki jo oikeastaan tiesivät, mutta eivät tunteneet halua sanoa ääneen”. Provokatiivisella puhetavalla on tarkoituksensa: Ellemme ole valmiita nimeämään ongelmia ja uhkia vaan vaikenemme, maailma muuttuu ilman, että me edes yritämme muutokseen mitenkään vaikuttaa. Turha on mykkinä mukavuusalueellaan pysyneiden tulla kitisemään perästäpäin.

Eräpäivä!n kirjoittajakuntaa ilahdutti erityisesti lokakuun kirjamessuviikolla kirjastoseurojen neuvottelukunnan e-kirjakannanotto. Sen lisäksi, että julkilausuman ytimen voivat kaikki kirjastolaiset – ja ilmeisesti myös yleensä tiukasti omissa hiekkalaatikoissaan oleskelevat seurat allekijoittaa – löysivät eräpäiväläiset julkilausuman sanamuodoissa monia hyvin tuttuja elementtejä. Sehän on melkein kuin omalta työpöydältä ikään!

Tämäkään julkilausuma ei toki ole muuta kuin yksi puheenvuoro internetin ja ammatillisten seminaarien informaatiotulvassa. Se ja sitä seurannut aloite tekijänoikeuslainsäädännön rukkaamiseksi kaipaa jatkoa, päämäärätietoisia keskusteluja erilaisilla areenoilla yhteiskunnassa mutta myös muita vaikuttamisen keinoja.

Kansalaiselle maksuton pääsy monipuoliseen tietoon, tuon tiedon paketointiformaattin katsomatta, on tasa-arvo- ja sananvapauskysymys. Sananvapaus ja tasa-arvo taas ovat arvot kirjaston sivistystehtävän ytimessä.

Markkinavetoisella mediatuotantokoneistolla on sekä halua että kykyä litistää kirjasto mahdollisuuksiltaan rajatuksi välityskanavaksi, jonka valikoiman laadun, määrän ja muodon koneisto määrittelee omaa ansaintalogiikkaansa uhkaamattomaan marginaaliin.

Siihen me emme ole valmiita suostumaan. Emmehän?

/Veera

Blogin kirjoittajien keskustellessa kirjastopiireissä Eräpäivä! -teoksensa teemoista, on vastaanotto usein kahtalainen.

Iso osa yleisöä nyökyttää vaivihkaa päätään, jos nyt ei suorastaan hyväksyvän tai innostuneen näköisinä, niin ainakin antaen ymmärtää, että samoja murroskauden kysymyksiä on tullut tykönään mietittyä. Sitten on, onneksi vähemmistönä, sellaista ymmyrkäisen mykkää tuijotusta, jonka puhuja voi tulkita vain epäonnistumisekseen; en ole ainakaan kyseisen kuulijan kosketuspintaa onnistunut tavoittamaan. Koska asiat, joista on puhe, tuntuvat kuulijasta ihan vierailta.

(Janalla on toki tilaa monenlaiselle vastaanotolle, mutta siitä ehkä myöhemmin.)

Ihan kaikkein ilahduttavin kuulija on kuitenkin sellainen, joka nyökkäilyn ja/tai tuijotuksensa lisäksi kysyy jotakin. Yksi tyypillisimpiä kysymyksiä on: “Mutta jos se, mitä te puhutte, esimerkiksi kustannusalan toimijoiden muuttuvista rooleista on totta, voitteko antaa jonkin konkreettisen esimerkin.”

Annamme, mielellämme. Tällä haavaa se on harvinaisen helppoa.

Kesällä verkkokirjakauppa Amazon ilmoitti laajentavansa toimintaansa kirjanvuokrausbisnekseen. Kurssikirjoja vuokrataan opiskelijoille edullisesti näiden valitsemaan päätelaitteeseen.

Liike on looginen. Digitaalisten formaatti- ja laitesidonnaisten sisältöjen maailmassa, jossa myyjällä on joka tapauksessa valta määritellä, miten ostaja sisältöä käyttää ja halutessaan vaikka poistaa asiakkaan hankkima tiedosto tämän käyttämästä lukulaitteesta, sisällön vuokraaminen on itse asiassa ihan melkein sama asiaa. Kuluttajille voidaan tarjota kuukausimaksua vastaan pääsy näiden sopivaksi katsomaan määrään digitaalisia objekteja. Vaihtoehtoisesti voidaan laskuttaa sisällön käyttöajan perusteella, kuten kurssikirjoissa jo tehdään. Luottokorttiyhtiö kiittää.

Takahuoneessa on varmasti laskettu, että vuokramalli saattaa lopulta tuottaa viivan alle enemmän. Verkkokirjakauppiaalle, nimittäin.

Ja samalla, kun tiedonvälityksen totutussa ketjussa toimijoiden roolit loksahtavat kokonaan uuteen asentoon, on verkkojätti kiistämättömästi kirjaston tontilla. Amerikkalaisopiskelijat vuokraavat kurssikirjansa ostamisen sijaan, koska se tulee halvemmaksi, suomalaiset ryhtyvät vuokraamaan, koska eivät viitsi tai voi jonottaa? The Death of the Public Library, kuten techimediassa ennustettiin.

Lokakuussa Amazon ilmoitti seuraavasta strategisesta liikkeestään. Tavoitteena on nyt viedä leipä myös kustantajien pöydästä.

“Nysse alkaa isommassa mitassa”, totesi viisas kollega lakonisesti sosiaalisessa mediassa. Koko ravintoketju on yllättävän äkkiä vaikkakaan ei ennalta-arvaamattomasti erilainen kuin ennen. Samassa ruokapöydässä ei ole enää yhtä paljon tilaa kaikille niille kuin aikaisemmin.

Jos kustannusmaailma on paniikissa, kun Amazon vikittelee tähtikirjailijoita, niin taitavasti se kuitenkin kotimaassa salataan.

Viikonloppuna ponnistetaan näet pystyyn kustantajien vuoden huipennus, Helsingin Kirjamessut. Joululahjaykkösen asemaa ei edelleenkään uhkaa mikään. Meillä Suomessa, ainakaan.

Niin että ei kai se sitten koske kotimaisia kirjastojakaan?

/Veera