Voimasanoja.fi – Kirjastoista ja digitaalisesta todellisuudesta

Yliopistokirjastosta päivää.

Valuutanpuutos on aina läsnä ja nälkä vieraanamme. Sama on virsi kaikkialla ja samat sävelet korviimme kantautuvat.

Yliopistokirjastojen puolella tulevaisuus on aika selkeästi nähtävissä. Aineistokustannukset (lue FinELib -kustannukset) kohoavat vuosi vuodelta alati jyrkkenevän käyrän mukaisesti. Toisaalta OKM:n aineistohankintaan osoittama tuki yliopistoille on pysynyt jo vuosia samalla tasolla. Kuilu on jo nyt aivan valtaisa eikä edes paatuneimmat optimistit kuvittele kustannusten nousun pysähtyvän. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että yliopistokirjastot vastaavat sekä suhteellisesti että absoluuttisesti koko ajan suuremmasta osuudesta. Onneksi raha kasvaa puissa…

Kehityskaaren lopussa yliopistokirjaston kaikki rahat menevät aineistoihin eikä ole enää varaa pitää henkilöstöä tai rakennuksia. Tässä kohtaa kirjastoammattilainen toki huutaa, etteivät ne aineistot sinne verkkoon itsestään tule. Eivät tule, ei. Siinä vaiheessa kirjaston alasajoa varmaankin pohditaan, voisivatko kustantajat hoitaa aineistojen käyttökuntoon saattamisenkin ihan loppuun saakka. Todennäköisesti kustantajat ottavat tällaiset pohdinnat riemumielin vastaan ja nauravat matkalla pankkiin. Niillä on jo palvelumallit ja hinnoitteluhäkkyrät valmiina.

Silloinpa meillä olisi täydellisen ulkoistettu kaupallisesti tuotettu nykyaikainen elektroninen kirjasto. Monen tutkijan toiveuni. Opiskelija voisi “tuoda oman laitteen” (BYOD) ja käyttää aineistoaan vapaasti valitsemassaan paikassa – esimerkiksi yliopiston kahvilassa saatuaan ensin istumapaikan puoleksi tunniksi kahvikupin hintaa vastaan. Käyttökelpoisin osa kirjaston henkilökunnasta olisi palkattu kustantajien palvelukseen tuottamaan yliopistolle elektronisia palveluita. Me muut seuraamme katseella.

Joka tapauksessa nyt voi olla korkea aika hankkia itselleen työmarkkina-arvoa myös yliopisto- ja kirjastomaailman ulkopuolelta.

AnttiV

Kannattaako asettaa asiakkaat asuinpaikan perusteella eriarvoiseen asemaan? Kannattaako murentaa vuosikymmenten saumaton yhteistyö? Kannattaako vaarantaa huolella ja pitkään rakennettu ja sittemmin vaalittu asiakaskokemus? Kannattaako turmella maamme näkyvimmän, suurimman ja kauneimman kirjastoverkon maine? Kannattaako leikkiä asiakkaiden yhdenvertaisuuden kustannuksella? Kannattaako vielä entisestään murentaa maamme suurimpien kaupunkien välejä keskellä muutenkin kaoottista kuntauudistuskenttää?

Kannattaisiko miettiä ennen kuin hötkyilee? Kannattaisiko huomata, että sotkemalla pakkaa maamme näkyvimmässä, suurimmassa ja kauneimmassa kirjastoverkossa, tahraa helposti koko Suomen mainetta kirjastojen maana esimerkiksi etelän median ja poliittisen eliitin silmissä?  Kannattaisiko ymmärtää, että kerran menetettyä luottamusta ei saa helpolla takaisin? Kannattaisiko ensin ajatella, kuinka paljon voi hävitä? Kannattaisiko palauttaa mieleen sananlaskuja esimerkiksi kumartamisesta ja pyllistämisestä?

Olisiko kannattanut ajatella tai edes kuunnella muitakin?

AnttiV

Toimintaympäristömme käy alati läpi jatkuvaa muutosta.

Nyt kun sain lukijan kyllästymään ja vaihtamaan blogia, menen asiaan lyhyen ja kauniin virren tapaan. On ihan hirmuisen totta, että toimintaympäristö muuttuu koko ajan – tieto muuttuu ja ne härpättimet, joilla tietoa kulutetaan siinä ohessa. Sepä ei kuitenkaan perustehtävää muuta miksikään. Sitä samaa ne käyttäjät kirjastolta edelleen halajavat.

Maailma siis ei muutu miksikään eikä varsinkaan ihmiset, jotka sen maailman tekevät.  Samaa touhaamista, pärjäilyä ja vatulointia se on edelleen vuosisadasta toiseen. Ihan on samojen sanojen vankina se sama maailma. Nyt ja nuijasodan aikaan.

Mutta se muuttuu, miten tätä maailmaa rakennetaan ja pyöritetään. Eli toimintaympäristön muutoksesta puhuessani painotan tästä pitäen sitä toimintaa. Tämän lupaan käsi eKalevalalla.

AnttiV

Etenkin Twitter on saastuttanut meidät ja maailman linkeillä ja sitaateilla, joihin turvaudutaan, kun itsellä ei ole mitään sanottavaa ja halutaan luoda illuusio omasta globaalista verkottuneisuudesta.

Siitäkin huolimatta teen tietoympäristörikoksen siteeraamalla Maamme Suurinta Tabloidia:

”Suomalaisen yhteiskunnan kantavia periaatteita on laadukkaiden peruspalveluiden takaaminen syntyperästä, varallisuudesta ja asuinpaikasta riippumatta. Kyse on koko yhteiskunnan mittakaavassa suuresta hyvinvointijärjestelmästä, jossa muutokset näkyvät vasta vuosien ja vuosikymmenten kuluessa.” (HS 9.4.2013)

Tässä on toki puhe SoTe- ja kuntauudistuksesta, mutta voisi hyvin olla puhe myös kirjastoverkon olemassaolosta ja kirjaston merkityksestä yhteiskunnassa.

On asetettu, että jokaisessa kunnassa on oltava kirjasto. Ihan ruuhkaksi asti en ole nähnyt keskustelua siitä, miten mahdollinen kuntauudistus vaikuttaisi kirjastoverkkoon ja sitä kautta kansalaisen edellä kuvattuihin perusoikeuksiin ja yhdenvertaisuuteen.

Itse monen muun ohella kipuilen sitä, mahtaako Helsingin keskustakirjastohanke viedä lähikirjastopalvelut lähiöiden asukkaiden ulottumattomiin jonnekin jopa 10 kilometrin päähän. Entäpä sitten, jos suurkunnan pääkirjastokin on jossain sadan kilsan päässä eikä kirjastoautokaan kierrä joka selkosilla?

Jokaisella neliökilometrillä ei voi olla kirjastoa, eikä jokaisella niemellä, notkolla tai saarelmalla. Perusoikeudet voidaan toteuttaa muutenkin kuin kirjastojen seiniä puolustamalla.

Mutta jonkinlaista osallistumista tähän keskusteluun kaipaisin. Kaikki tietävät, ettei kuntauudistus perustu todellisiin tutkimuksiin, asiantuntemukseen tai laskelmiin – kyse on poliittisesta manööveristä ja vallasta. Kaiken tämän keskellä kirjastolaitoksella pitäisi olla jokin suunnitelma, miten se puolustaa kansalaisia ja perusoikeuksia jos kuntakartta piirretään uudella laajemmalla pensselillä.

Etenkin kun kuntauudistukseen näemmä mennään SoTet edellä. Etenkin kun uusien kuralla olevien suurkuntien leikkauslistoja tehtäessä kirjastolain velvoitteet eivät enää entiseen tapaan sido.

AnttiV

Kirjaston ydin on kirjallisuus. Asia on selvä ja professioomme pultattu kantasanan tasolle. Vuosien varrella on jopa tosinaan vimmaisesti eroon kantasanasta, mutta siellä se opus edelleen lymyilee. Kaikki tietoon, mediaan, informaatioon ja muuhun liittyvä on tullut ja mennyt, on tuleva ja menevä. Aiheen ympäriltä on argumentit kaavittu loppuun jo aikapäiviä sitten. Joskus ei enää jaksa – etenkään näin keväällä kun aurinko kuiskii korviin alati voimistuvaa lupausta valoisammasta tulevasta, taivaan sinestä ja vapaudesta.

Mitä kirjallisuus on? Ajatuksia, tietoa, tarinoita todellisuuksista ja faktoista. Informaatiota, sielua ja tunnetta. Asuuko tuo kaikki kirjallisuudessa? Ei asu. Mutta kirjastoissa se asuu.

Eräällä tavalla kirjastotyön ydin on kirjasto itse. Kirjasto on aukko tässä universumissa – aukko kaikkiin ajatuksiin, tietoon ja tarinoihin – ja myös kirjallisuuteen. Kirjastotyön ydin on pitää tämä aukko avoimena kaikelle kansalle.

Ja niitä aukkoja – madonreikiä toisiin maailmoihin on muuallakin. Mutta tämäpä on meidän. Siitä on kansalaisen hyvä kulkea.

AnttiV

Vielä kovin nuori ja korviensa takaa kosteahko blogimme Voimasanoja tahtoo onnitella varttuneen verkkosisällön ikään päässyttä Riippumaton asiantuntija -blogia!

Ja onnea meille muistityöläisille, kun olemme saaneet nauttia Macen aatoksista!

AnttiV

Meillä on kirjastojärjestelmä. Kirjastojärjestelmä koostuu tietueista, jotka luodaan luetteloimalla. Luetteloiminen on hienoa ja sitä tehdään tietokoneilla.

Olin itse muutamia vuosia sitten (no okei, kohta 10 vuotta sitten…) harjoittelussa. Tavoitteenani oli saada maistiaiset kaikista kirjaston työtehtävistä. Suunnitelmani toteutuikin hienosti mutta yksi osa-alue tuntui olevan jonkinlaisen muurin takana. Kukaan ei halunnut opettaa minulle luettelointia. Kiire oli ja eihän sitä nyt parissa päivässä ehdi näyttämään. Ihmettelin tätä kovasti. Informaatiotukimusta lukeneena tiesin teoriassa, mitä tietokannat ovat, miten ne rakentuvat ja mikä suhde niillä on tiedonhakuun. Nyt halusin käytännössä nähdä, miten tietokantatyötä tehdään kirjastojärjestelmässä.

Huomasin, että luettelointi on kirjastotyön ja ammattiosaamisen pyhä ydin. Luettelointiosaaminen kuului vain sisäpiirille, johon ei harjoittelijalla ole asiaa.

Loppujen lopuksi eräs määräaikainen nuori työntekijä näytti, mistä on kyse ja opin luetteloimaan monografioita ja jatkuvia julkaisuja noin yhden työpäivän aikana. Luulen, että joku nohevampi olisi oppinut vielä puolta nopeammin. Tärkein oppimani asia oli formaatin ja siihen liittyvän ohjeistuksen käyttö.

Toinen luettelointiin liittyvä myytti on sen kaikkivoipa vaikutus tiedonhankinnan osaamiseen. Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut, ettei ilman luettelointitaitoa voi oppia kunnollisia tiedonhankintataitoja. Sanovat, että kun tietää, mihin kenttään mikäkin tulee, niin sitten osaa tehdä oikeanlaisia hakuja.

En sano, ettei näin voisi olla. Mutta että kategorisestiko se olisi ainoa oikea tie? Ylipäätänsä puhuminen yhdestä ainoasta oikeasta tiestä missään asiassa on hieman arveluttavaa. Mutta jos luetteloinnin syvällisellä osaamisella löytää tiedonhankinnan prosessien ymmärryksen, on se pelkästään hyvä asia.

Mutta se on vain yksi tie.

Informaatioalan opinnot suorittaneilla on yleensä aika syvällinen käsitys siitä, mikä on tietokantojen toimintaidea ja rakenne. Sitä kautta he ymmärtävät haettavuuden ja hakujen tietokantojen toiminnan kokonaisvaltaisesti tiedonhakijan näkökulmasta. Tällä taustalla luetteloinnin opettelemisen tulisi olla aika yksinkertainen tehtävä – koulutuksen tuoman ymmärryksen kautta.

Nuorissa on myös tulevaisuus. Yleensä tietoyhteiskunnan kasvattama nuori ymmärtää tiedonhankinnan sisäsyntyisesti osaksi arkielämää. Usein nuoret ovat myös harrastavaisia ja innokkaita netissä roikkujia. Oikeanlainen innostuneisuus ja harrastuneisuus on tie ennakkoluulottomaan tiedonhankintaan. Toki Google-sukupolvella on myös taakkansa ja esimerkiksi löydetyn tiedon arvioinnissa ollaan välillä aika suoraviivaisia ja jopa sinisilmäisiä.

Mutta se luettelointi – ei ole kauaakaan, kun vielä kuuli sen olevan kirjastoammatin ydinosaamista.

Se, että tuotetaan metadataa ja ymmärretään sitä, on osa kirjastoammatin ydintä, mutta erityisesti nykyään se on vain osa sitä. Ja tietoyhteiskunnan mannerlaattojen nykyvauhdin tietäen, tilanne voi muuttua hyvinkin nopeasti. Juuri siksi ymmärrys on tärkeämpää kuin vaikkapa tiettyyn formaattiin tai ohjelmistoon sidottu osaaminen. Ymmärrystä on sitä paitsi vaikeampaa ulkoistaa kuin tuottamista.

Voisiko vaikkapa ymmärrykseen perustuvien palvelujen tuottaminen olla se uusi ydin?

AnttiV

Kaikki väkivalta on tuomittavaa – tapahtui se sitten kirjastossa, sen ulkopuolella, kirjastolaisia kohtaan, kirjastolaisten toimesta, asiakkaiden kesken, työyhteisössä, kotona tai missä muualla tahansa. Sanojen on riitettävä, väkivaltaan turvautuminen on aina väkisin käytettyä valtaa. Ja se on väärin. Aina.

Väkivaltaa ei pidä koskaan hyväksyä. Väkivaltaa ei pidä koskaan puolustella.

Väkivallan uhreja pitää aina puolustaa – olivat ne sitten yksilöitä, aatteita tai arvoja.

Kirjasto joutui pari viikkoa sitten väkivallan näyttämöksi. Mielestäni kirjastossa, yhteiskunnan yhteisessä sanojen pyhätössä väkivallan käytön pitäisi olla erityisen tuomittavaa. Rangaistuksen pitäisi olla kovennettu, kun käytetään hyväksi kirjaston perusarvoa eli avoimuutta kaikille.

Keskustelu tapahtuman jälkeen on ollut kovaa ja muurejarakentavaa. On heitelty leimakirveitä ja sorruttu vihjailemaan Mainilan laukauksilla. On puhuttu asian vierestä, vähätelty, turvauduttu ismeihin ja vahvistettu oman viiteryhmän hegemoniaa tarkoituksellisen sisäänpäin kääntyvällä ironialla.

Tosiasia kuitenkin on, että me olimme sekä puukon varressa että kohteena. Ongelma ei katoa sillä, että luodaan jokin toiseus, josta uhka ja väkivalta kumpuaa. Väkivalta on meissä ja yhteiskunnassa. Yhteiskunta on kaikki me. Meidän pitää katsoa peiliin ja kysyä, miksi näin tapahtui.

Tokihan se olisi helppoa ja kätevää sanoa, että jokin toinen ja muinainen pahuus asuu niissä toisissa. Keskustelu on kätevä lopettaa siihen.

Mutta miksi niin harva kysyy, miksi?

Meidän pitää kysyä, mikä ajoi vastustamaan sanoja väkivallalla sanojen pyhätössä – paikassa, joka on yhteiskunnan yhteinen ja kaikille avoin demokratian ydin. Mikä saa meidät turvautumaan väkivaltaan?

Mikä on, kun sanat eivät riitä?

Kirjastoissa ympäri maan on varmasti tiukat keskustelut meneillään siitä, minkälaisia tapahtumia tulevaisuudessa voi järjestää. Tärkeintä lienee varoa, ettei mikään ulkopuolinen taho ala määrittelemään sitä, minkä aatesuunnan tai viiteryhmän tapahtumat kirjastossa ovat soveliaita. Kirjastoissa on aina ollut monenlaisia painotuksia ja ne luonnollisesti heijastelevat toiminnassaan ympäröivää toimintaympäristöä ja sen arvoja. Tilaisuuksia on ollut jos jonkinlaisia. Hyvä niin.

Kirjaston on vastaisuudessakin pidettävä kiinni sen omasta perustavanlaatuisesta arvosta – avoimuudesta koko yhteiskunnalle.

AnttiV